Luontosuhteeni on taas joutunut koetukselle. Siellä se nyt taas hakkaa hullun lailla sarjojaan lyhtypylvään kupuun. Tikka tai palokärki, nakuttaja kuin nakuttaja. Kello 6:15, noin suunnilleen. Siis aamuisin, siis about joka aamu. Veikkaan että joku naapuri käy välillä heittämässä kengällä koskapa Nakke siirtyy hakkaamaan seuraavaan kupuun. Ihan yhtä kovaa kuuluu makkariin sieltäkin, kiitos vaan. Eikä tässä vielä kaikki, tein uhkaavan ensihavainnon. Mikäs se istuskelikaan langoilla portin pielessä: kyyhkynen, sepel- tai muu, huhuilija kuitenkin. Kun nakuttajat häipyvät kohta rakentelemaan pytinkiään johonkin järkevämpään paikkaan kuin lyhtypylvääseen, niin sieltä tulee seuraajat. Huhuu, huhuu.
Meinasin harmistua, tuosta palotikasta siis. Mutta sitten satuin katsomaan jakson erilaisuuden suvaitsemisen ykkösopetusohjelmaa, toisenlaisia frendejä. Ja muistui mieleen, että olen tälläkin palstalla julistautunut suvaitsevaiseksi kaikkea muuta paitsi suvaitsemattomuutta ja kusipäitä kohtaan. Joten karkotin rumat ajatukseni ja pistin tikanheittelyä varten valitut kenkärähjät takaisin kaappiin - okei, myönnetään, jollain risulla olin sunnuntaiaamuna kerran vähän nakannut, ei osunut.
Tein sopparin Nakke Nakuttajan kanssa ja sinut myös itseni kanssa tehneenä odottelen levollisena kyyhkyjä. On ne kuitenkin parempia kuin hyttyset ja käärmeet - siihen kohtaan vedän rajan.
