Joulua ootellessa

Tätä kirjoitellessa on joulu tulossa. Kuulemma. Omalta kohdalta on mennyt viime ajat mökkihöperyyttä harjoitellessa sitkeän köhän uhrina. Eihän siinä mitään niin kauan kuin riittää jutunaihetta koiran kanssa ja Elisa-viihteen levynnurkalla järkevää katsottavaa. Mutta jossain vaiheessa käy niin, että keskustelunaiheet piskin kanssa jäävät lihanpalan syömäkelpoisuuden yhteiseen analysointiin. Ja mikä kauheinta, ja tästä ei ihmisen rappio enää pahene: töllöstä tulee katsottua ruotsalaista poliisisarjaa. Tuokaa pistooli.

Joulun siis havaitsin olevan ovella vasta kun radion blogienarviointiohjelma – ihan oikeasti, niillä on sellaisia siellä! – vertaili joulublogeja (ihan oikeasti, sellaisiakin on!). Taas olen tippunut kehityksen kelkasta, miten minua oikein viedään. Ja sitä paitsi vähänkös alkoi harmittaa erään bloggarin loistoidea: hän kuulemma soinnuttaa kalsarit ja muun alusvaatekerran joulun sävyihin. Näin riittää kun ripustelee vaan pyykin naruille niin on joulukoristelut valmiina. Harmittaa siis se, ettei tullut itse keksittyä, ei nyt kehtaa peesata. Ei olisi paljastuksen jälkeen enää kovin vaikuttavia takanreunalla roikkuvat punavihreät pitkät kalsarit.

Jotain pitäisi blogiin keksiä vuodenaikaväriä saadaksemme. Tulipa siis mainio idea mieleen, yhdistän suositut aiheet ruoan, joulun ja historian, teen omimmalla alueellani liikkuvan joulun perinneruokablogin. Tarvitsin vain vähän lunttiapua, jota tietty löytyy ulkosaarten historiakirjoista.

Mutta ajatus ei sitten tainnutkaan olla ihan nobelin arvoinen, edes rauhannobelin. Kyllähän  kirjoissa jouluruokina mainitut siikapiirakka tai kalakeitto ovat ok, ihan juhlavaahan nekin voivat olla. Mutta en vaan usko seuraavan seiskarilaisen joulun herkkuruuan taittuvan nykypöytään: hapantaikinapiirakka, joka on täytetty puolikkaalla sianpäällä. Ja sitä jäin myös miettimään että missäs se toinen puolikas pää on? Tai mikä pahempaa: onkos tämä se viime vuoden toinen puolikas?

Taidan jättää enemmät perinnekaivelut rauhaan, voisi joku vielä innostua kokkaamaan.

Mitähän tanskalaiset keksisi?

Mehän kaikki tiedämme mikä on maailman älyttömin ohjelmaidea. Tai ainakin noin 2 miljoonaa suomalaista tietää. Tai siis niinhän te luulitte. Ette vain silloin olleet kuulleet mitään ruotsalaisherkusta nimeltä ”Nobel-banketti”. Vau, mietitäänpäs tätä: iiiso salillinen jengiä syömässä, sitä sitten katsellaan. Välillä katsellaan kun pienemmät jengit on vetäneet mirrin kaulaan eri puolilla Ruotsia kotonaan ja arvatkaapas mitä: nekin syövät! Voitte miettiä toisenkin kerran, ei tuo siitä miksikään pahene.

Meidän juhlissa kuitenkin sentään kättelyn jälkeen vähän pörrätään lattialla ja siellä saa ryypätäkin. Lupaan, etten enää koskaan ole kateellinen ruotsalaisille ja luulenkin, että Matti Klinge on ihan ainoa, joka tällä kertaa on. Siellä on nimittäin servetit paremmin järjestyksessä ja enemmän haarukoita.

Mutta hei: onneksi on maksukanavat, meinasin juuttua vitoskanavalle tuijottamaan hypnoottisena hanhenmaksapalleroita samaan aikaan kun Nelonen Pro:lla Eli Manning ja Giants mäiskii New Orleans Saintsia palasiksi. Veikkaan että Klingekin käänsi kanavaa kun huomasi asian. Ai ei? No omapa on elämänsä.

Saksa – ei paskempi maa?

Kun tekee lähtöä Berliiniin, pitää ensin joutua alttiiksi netin matkaoppaille. Yksi niiden kuuma keskustelutopiikki on se onko Berliini kaunis, ruma vai joku ihmeen ”kauniinruma”. Voin nyt paljastaa totuuden: on se. Ruma nimittäin. Ehkä syypäitä ovat jatkuvat rakennustyömaat etenkin vanhalla itäpuolella. Mutta pelkkästään Itä-Berliinin betonieksotiikkaa ei pääse moittimaan, kyllä peli on 0-0 molempien puolten hyväksi.

Toisaalta, mitä kaunista voi vaatia kaupungilta, jossa kuljetaan Kurfürstendammilta Französtische strassen kautta Gendarmenmarktille? Jotenkin mieluummin kuulisin jonkun sanovan kulkevansa Avenue des Champs Elysees’tä pitkin kohti Jardin des Tuileries’tä.

Joulukuussa Berliinissä tapahtuu seuraavaa: juodaan glühweinia. Siinä se. Mutta jostain syystä nyt aina pitää turistina hakea lisää paikallista eksotiikkaa ja löytyyhän sitä muualtakin kuin joulutoreilta. Saksalaisuuden ytimeen pääse siten, että menee Löwenbräuhausiin syömään metrimakkaraa (puoli metriä riittää, yleensä) ja käväisee sitten alakerran toilettitiloissa. Siellä soi kaiuttimissa iloinen marssijodlaus. Ja ihan oikeasti: toilettikollegana toimiva alkuasukas viheltelee tahdissa ja kertosäkeen aikana laskee mukana laulellen vesiä. Saksalaishumppaa kaljasyöttölän vessassa – voiko ihmisen lasta karmeammin koetella.

Suunnilleen tältä se kuulosti (kuvitelkaa lorina sekaan). 
http://www.youtube.com/watch?v=IDvVqpon06k 
Melkein ääneen hymyilin, toivottavasti germaani ei käsittänyt väärin.

Ryhdyin muotibloggaajaksi

Tässä jokin aika sitten törmäsin juttuun muotibloggaajista. Ja tulin kateudesta vihreäksi. Kas kun heikäläiset tuntuvat nykyään pyörittelevän koko maailmaa mennen tullen. Riittää kun joku pistää sivulleen kuvan Ikean matosta niin jo kohta Kiinan tuotantokapasiteetti menee häiriötilaan ja olohuoneet Peräseinäjoelta Guadalajaraan ovat täynnä samoja seepraraitoja. Ja kuuleman mukaan vielä bloggareiden esiin nostamien firmojen markkinointiosastot kilpaa lähettävät heille kamaa: uusia baskerimalleja, kynsilakkaa, irtoripsinäytteitä, mitä nyt keksit toivoakin. Meille slaissibloggaajille kans!

Olen sitten tuosta alkaen miettinyt kuinka saavuttaisi saman. On selvinnyt, että päästäkseen julkkisbloggaajaksi pitää ilmeisesti olla oikeasti kiinnostunut jostain ja harrastaa sitä jotain intohimoisesti ja osata siitä jotain – tai sitten olla hyvä huijari. Tässä on nyt tietysti sellainen ongelma, että tuota viime mainittua nyt ei kukaan voi tunnustaa tekevänsä ja intohimoisen harrastamisen kohteetkin ovat, no, aika vähissä kohdaltani.

Mutta mikään este ei ole ylikäymätön kun oikeasti haluaa rikkaaksi ja kuuluisaksi. Pitää vaan löytää omat ydinosaamisen alueet ja keskittyä niihin. Hioa luontainen lahjakkuutensa huippuunsa, saavuttaa siinä ylittämätön briljanssi ja omistautua asialleen. Ja lopultahan tuo keskittymisen kohde löytyi helposti, lähempää tietysti kuin olin kuvitellutkaan.

Istun siinä parhaillaan ja näette kohteen oheisessa kuvassa. Niin, terävimmät hokasivat jo, että Slaissiblogit on multimediatuote nykyisin, se on välttämätöntä näin muodin huipulla likuttaessa. Keskityn siis jatkossa bloggaamaan löhötuoleja ja laiskanlinnoja, sohvia ja makuudivaaneja. Kaikkea, mihin luontainen lahjakkuuteni antaa minulle ylivoimaisen kilpailuedun. Aloitetaan lempituolillani, jatkossa voin siirtyä käsittelemään sohvaa. Tai itse asiassa se on jo esiintynytkin sivuillani, pitää saada aikaiseksi kuva joskus.

Enää pitäisi löytää sponsori ja hei – taisinpa jo keksiä. Henkka, etkös voisi edes kaljan pistää tästä hyvästä, on kuitenkin sinulta ostettu tuoli. Aito italialainen. Jos tulee toinen olut niin kerron kaikille mikä Kehä3-kauppaliike on kyseessä. Ei tiedä vaikka olisi kohta kaikkien seepramattojen päällä samanlainen jakkara ja jatkuva rekkaruuhka Kehällä lisätilauksia roudaamassa.

Sinisestä viis, tuokaa valkoinen takaisin

Kansakunta menetti taannoin Turun Sinisen, vai saatiinko se nyt sitten taas takaisin, eri tuubissa? Mutta uskokaa minua, tuo on kuitenkin pikku juttu paljon merkittävämmän tuotemuutoksen rinnalla. Yritäpä nimittäin nykyisin pestä vessoja: ei ole Vimiä, on joku hiivatin SIF. Kas kun ei sniif. Ei siinä mitään, eihän nimi tuotetta pahenna. Mutta kuka varsinainen innovaattori keksi nimen lisäksi muuttaa sisällön värin? Miettikää hetki, tällaista palautetta on yleisesti tiedossa:

”Pesitkö muka jo pöntöt, nehän on ihan keltaiset”.
Ei paljon auta vastata: 
”No pesin pesin, kato vaikka ite, nehän on ihan keltaisetkin”.

Tuokaa valkoinen VIM takaisin, kiitos!


 

Mikä päivä se tänään olikaan?

Silloin fröbelin palikoiden iässä ihminen hyvin muistaa, mikä päivä on, tai ainakin muistaisi jos sillä olisi mitään väliä. Ainoa millä ehkä on väliä on matka jouluun tai synttäreihin. Se matka on tarkasti tiedossa. Vähän samoin lienee laita sitten siellä oopperajuhlaiässä: ei nyt taaskaan ole väliä mikä päivä nyt onkaan, töihin ei tartte huomenna mennä kuitenkaan. Jossain siinä fröbeli-iän jälkeen kyllä muistaisi mikä päivä on, jopa monesko päivä lokakuuta on, mutta ainoa millä on väliä on matka seuraavaan lauantai-iltaan.

Ongelma on, että ”tässä iässä” ei aina muista mikä viikonpäivä on, puhumattakaan monesko päivä – niin mitäs kuukautta se nyt olikaan? Mutta nytpä tiedän, minulla on konsti. Jos jalkoja tai vatsalihaksia kivistää, on joko tiistai tai keskiviikko koska on päivä tai kaksi maanantaisesta kehonhuoltojumpasta. Maanantain muistaa kun pitää pelätä että kohta se taas alkaa.

Mennäänpä kaikki esiintymisjonoon

TV on nykyisin täynnä erilaisia formaatteja. Tietty, miten muuten saa täytettyä kaikki roskakanavat. Jos rahaa eli maksajia oikeasti riittäisi kahdelle tai kolmelle kanavalle niin aika epätoivoista on yrittää sillä maksajamäärällä saada täytettyä 10 kanavallista jotenkin laadukkaasti, eikö?

No niin siis, käytetään formaatteja, ostellaan niitä halvalla ulkomailta ja eikun tekemään. Eihän siinä mitään, jos vaan jollain pää kestää katsella kaikenmaailman tosikisoja. Vaan ei pidä sitten ihmetellä suomalaisten mielenterveystilastoja tai viinankulutusta noiden ohjelmien jälkeen.

Nyt kuuluu takarivistä, että ei kaikkea pidä katsoa, kaukkari on sitä varten. Niinpä on, ja lisäksi voi ostaa vähän lisäkanavia ja lepuuttaa hermoja Messiä tai Rory McIlroytä katsoen.

Mutta silti, varsinaisen ongelman meillä muodostavat nämä lahjakkuusformaatit tai vastaavat, joissa pitäisi osata jotain tai olla ikään kuin hyvä. Miettikää nyt: 5 miljoonaa, ei meistä nyt moneksi ole eikä monenlaista lahjakkuutta. Pitää vielä nimittäin riittää jokunen tuonne Metropolitan -oopperan lavallekin ja vielä kun saisi yhden MM-kisajoukkueellisen futaajia kasaan. Sen lisäksi luullaan saatavan jotain uutta joka vuosi Idolsiin tai X-factoriin tai Talentiin tai Voiceen tai mitä-niitä-nyt-onkaan. Jos kansassa olisi 200 miljoonaa potentiaalista laulutaitoista, voi olettaa että vuosittain löytyy pari uutta tähteä, joita voi metsästää. Mutta ei meidän populaatiosta, meidän kannattaa metsästää ihan muuta. Vaikka hirviä tai hyttysiä.

Vaan on jotain mihin meillä täällä Siperian rajamailla on rajaton luonnonvara. Joka ei siis lopu koskaan eikä niin ollen valitettavasti lopu kyseinen vuosittain toistuva formaattiohjelmakaan. Siihen meillä riittää lahjakkuuksien jono, ei vähene vaikka osa vietäisiin saunan taakse. BB tietysti. Sinne meillä on lahjoja ja tarpeeksi populaa. Miettikääpäs, meitä on siis viitisen miljoonaa ja meneekö sinne taloon nyt kymmenen vai parikymmentä pönttöpäätä vuodessa. Se tietää, että sarjan tulevaisuus on taattu muutamaksi sadaksi tuhanneksi vuodeksi. Nojaudutaan taaksepäin, otetaan mukava asento ja pehmennetään aivoja vähän lisää. Kaikki yhdessä, jonain vuonna voit päästä itse mukaan!

Jemmapaikat esiin, veljet!

Nyt se selvisi, perheemme ei ole poikkeava, ei ainakaan tässä suhteessa. Työpaikan naisjoukolta sain selville, että samaa tapahtuu kaikkialla. Näin se menee. 

Etsit sanotaan nyt vaikka hanskojasi. Eikä ne ole siellä kaapissa missä pitäisi ja missä ovat aina olleet. Mainitset asiasta ja paikalle saapuu Isotaskuinen Henkilö. Ainakin taskujen on pakko olla isot koskapa sieltä ne hanskat varmasti ilmestyvät, vaikka näennäisesti ”no täällähän ne on, olisit taas vaan ottanut silmän käteen ja vähän vaivautunut etsimään”. Ei taatusti olleet, kai nyt olisin löytänyt.

Mutta tilanne on siis sama kuulemma muuallakin, aina ne tavarat on jossain naisväen jemmoissa. Niistä ne sitten kätevästi kiikutetaan mukamas selvästi nähtäville siihen paikkaan, josta jo perusteellisesti ja moneen kertaan olet etsinyt. Ei liene reilua. Mutta missä hiivatissa ne jemmat on oikein? 

Mistähän ukot sinkkunaisille?

Taas ihmeteltiin lehdistössä sitä, miksei fiksut sinkkunaiset löydä kunnon miehiä. Epäilys oli, että ovat ehkä liian ronkeleita. Nope. Minäpä kerron miksi.

Oli tänään pakettiauto lommoilla ja polkupyörä kahdeksikon muodossa Maistraatinportin risteyksessä. Muodosta päätellen ei ollut ajellut ihan talutusvauhtia suojatietä. Maistraatinportti on varmaan pyörille makee paikka, siihen tullessa saa risteykseen kummastakin suunnasta hyvät vauhdit alamäessä. Hesarin äskettäisen jutun mukaan tuo on kaupungin vaarallisimpia pyöräilyristeyksiä. Jos minulta kysytte, sellaisia ovat kaikki risteykset, joihin päästetään miespuolisia työmatkapyöräilijöitä. Niitä, joiden tänäänkin pitää lyödä entinen ennätys ja samalla pitää pulssi yli 150:n koko matkan. Jos hidastaa risteyksessä tai alamäessä, pulssi laskee. Paha juttu.

Että mitäkö tekemistä tällä on sinkuiksi jäävien naisten kanssa? No ei tarvitse olla kovinkaan nirso neito jos ei nuo tahmapäiset pyöräilijät kelpaa. Ja niitä pyöräilijöitä on paljon, pakko olla miessukupuolesta jo osuus, joka väkisin jättää osan parhaimmista tai ainakin täysjärkisistä naisista ikuisesti ilman miestä.

Ehkä jollekin kelpaavat, jostainhan niitä sikiääkin?

Aamuruuhkassa, silmät melkein raollaan

Silloin tällöin tulee aamuruuhkassa kokeneeksi arkipäivän inhoreaktion. Näin se menee: autosi seisoskelee punaisten jonossa ja juuri sekunnin murto-osaa ennen kuin takana olevan kanssakärsijän torvi soi, havahdut hereille ja huomaat, että kaista edessä on tyhjä kymmeniä metrejä eteenpäin. Se on merkillisen herättävä tunne, adrenaliinit pelissä saman tien vaikkei missään ole vaaran hiventä. Ehkä se on torventörähdyksen ennakoitu kaiku korvakäytävissä? Tai kiusallinen pikkuhäpeän tunne: minäkö tässä muka ruuhkaa teen, pösilöt ja juntithan vain jonoa seisottelee?

Ei hätää, tähän on konsteja. Joku vähemmän innovatiivinen avustaja voisi ehdottaa liian suoraviivaista ratkaisua: ”Käy ajoissa nukkumaan, olet virkkuna aamulla”. Huooh. Tuollaista voi kuvitella niiden suusta
a)    joita ei kiinnosta Barcelonan loppuillan matsi tai
b)    joilla ei ole 25 katsomatonta leffaa ja 15 suosikkisarjan jaksoa Elisa-viihteen tai oman kovalevyn varastossa tai
c)    joilla ei ole 5 keskeneräistä kirjaa yöpöydällä ynnä kaikki ne 5 miljoonaa kirjaa, jotka vielä pitäisi ehtiä lukemaan.

Tuo proaktiivisen toiminnan optio on siis pois pelattu, jotain pitää keksiä silloin kun on tilanne päällä. Toistaiseksi parasta, mitä olen onnistunut kehittelemään ongelmaan, on seuraava. Kun jono pysähtyy valoihin, en sulje silmiä kokonaan, en siis vaivu täysin torkuksiin. Silmiä voi pitää hiuksenhienosti raollaan, niin että näkee edellä olevan jarruvalot tai parhaassa tapauksessa liikennevalot. Joka tapauksessa jotain punaista pitää häälyä tietoisuuden rajamailla. Kun tuo häälyvä punainen häviää, on kaksi vaihtoehtoa: olen nukahtanut eli hävinnyt tämän erän tai sitten edellä ajava on nostanut käpälän jarrulta ja on lähdössä, minun on aika tehdä samoin. Taas sai levätyksi 30 sekuntia, avanti!

Mennään taksilla

Tulkoon heti alkuun todetuksi: taksien kyydissä on hauskaa ja tykkään rupatella kuskien kanssa, ovat yleensä kunnon porukkaa.

Mutta moneen taksiinhan meitä on, siksi pitää takapenkilläkin olla valppaana. Taksikyytiläisen tärkein strateginen linjausvalinta koskee keskustelun intesiteettiä kuskin kanssa. Ehdottomasti suositeltavin optio on pitää turpansa kiinni. Esimerkiksi teeskentelemällä nukkuvaa, se on aika tepsivä konsti. Toisessa ääripäässä on uskalias heittäytyminen sosiaaliseen kanssakäymiseen ja hyväntahtoiseen jutusteluun. Kuskeissahan on paljon turisijoina lahjakkaita. Vaan ei aina, ja silloin on hyvä olla varautunut siihen, että kuski huomaa silmiesi raottuneen. Parasta siis harjoitella ennakolta, tässä vähän vinkkejä avuksi esimerkkitapausten muodossa.

Kuski (kuulee radiouutisissa maininnan Espanjan lisälainasta): ”Ei ole kyllä siitäkään maasta tänne montaa ropoa tullut, koskahan alkaa eurot toiseen suuntaan kulkemaan, niitä rahoja ei kyllä enää näy”. Seuraa ehkä lyhyt katsaus viime Kanarianmatkan huonoon palveluun ja nähtyihin keskeneräisiin EU-teihin.
Sinä: ”Juu, kyllä taitaa olla aika lailla mennyt noihin projekteihin rakennerahastorahaa hukkaan.” (valittu strateginen linjaus: myötäily asialinjalla)

Kuski (joutuu pysähtymään liikennevaloihin kun joku ei aja riittävän ripeästi keltaista päin): ”No tollasia kuskeja varten just pitää näitä valoja olla liikaa joka paikassa kun ei osata… ”. Seuraa kohtuullisen pitkä selostus kaikesta siitä mitä ei osata ja miksi olisi paaaaljon parempi kun ei näitä valoja olisi ja niitähän ei tarvittaisi kun vaan kaikki osaisi ajaa tai saataisiin nämä osaamattomat pois tukkimasta.
Sinä: ”Aivan” (valittu strateginen linjaus: ole keskittyvinäsi älypuheliman näpräämiseen; älä ainakaan muistuta valottomissa risteyksissä loukkaantuneiden jalankulkijoiden määrästä - pure vaikka huultasi)

Kuski: (ajaa ohi Länsimetron työmaan)  ”Mitäs luulet, että tohon on menny rahaa? Kaveri kerto, että yhteen asemaan saadaan haaskattua 900 miljoonaa, ja sitten ei kaikki junat edes mahdu kun pitää tilata muka hienoimmat automaattisysteemit. Ei paljo taas järkee, tekisivät tähän kaistoja lisää, sais samalla hinnalla parikin”.
Sinä: ”Näin on mutta eikös se nyt tiedä vaan enemmän ajoja teille kun ei kukaan halua metroa käyttää eikä bussitkaan kulje” (valittu strateginen linjaus: kevyt ironia, jos ei mene läpi, lausunto ehkä provosoi hiljaiseksi miettimään hetken asiaa - olet kuitenkin asiakas, saat sanoa jotain itsenäistäkin. Öh?)

Kuski (kuuntelee Radio Helsingin jazztuntia samalla kun ajetaan musiikkitalon ohi): ”Ensi kuussa on tulossa Nigel Kennedyn konsertti, pahus kun ei ehtinyt lippuja ostaa, mahtava akustiikka tuolla”
Sinä: Innostut keskustelemaan aiheesta mutta heräät samalla ja huomaat, että valvemaailman kuski on havainnut unissapuheesi ja ottaa heti kantaa musiikkitalon taksijonojärjestelyihin, ne kun ovat kaupunkisuunnittelun kukkanen, eikös joskus voisi kysyä niiltä, jotka jotain tietää?
Sinä: ”Juu, on se kumma, eipä taideta insinöörikouluissa osata käytännön järkeä opettaa”
Yrität nukahtaa, tai ehkä riittää, että näyttää siltä. Nyt vaan silmät tiukasti kiinni äläkä uneksi!

On vuodenaikoja ja on vuodenaikoja

Normaalistihan Suomessa on neljä vuodenaikaa. Meillä vuosi jakaantuu kahteen aikaan: on golfkausi ja sitten Emmerdaleaika. Nyt ollaan juuri siirtymävuodenajassa, molemmat voimassa. Golfkausi on siinä mielessä yksikäsitteinen, että koko perhe touhuaa samaa asiaa: silloin pelataan, ei katsota Emmerdalea, piste. Kas kun ei sitä tule, muuten katsottaisiin. Yle on armollinen myös Emmerdalegolffaraille.

Emmerdaleaikana on vähän toisin mutta ei välttämättä huonommin. Silloin saan aika rauhassa puuhastella kaikenlaista ainakin tunnin päivässä, Emmerdalea tulee suunnilleen sen verran. Vähän tulee käytännön ongelmia välillä vaikkapa ruokailun kanssa. Tällä lailla: ”onkos tää spagetti jo kypsää” V: ”no kokeile” (samaan aikaan toisaalla eli englantilaisella nummialueella Harry katsoo epäillen Ann’iin); ”miten?” V: ”no maista” (samaan aikaan toisaalla Ann ei ole huomaavinaan epäilevää katsetta). Hetken päästä molemmilla paikkakunnilla syödään, toisella raakaa pastaa, toisella ehkä ei.

Katen kuvia - no ei vaiskaan, sorry

No voivoi. Ei täällä sitten edelleenkään ole mitään kuvia. Ei ainakaan Katen. Tämä bloginpätkä on kirjoitettu testiksi. Kas kun Slaissiblogien lukijamäärä on käynyt vähäisestä erittäin vähäiseksi, lähentyen olematonta. Tämän testin tarkoitus oli katsoa, kuin paljon kävijöitä tulee kun Facebook-statukseen kirjoittaa "Vautsi mikä Kate. Uskomattomat prinsessan kohukuvat nyt linkitettynä ohessa, katso onko jopa parempi perä  kuin JLo:lla". 

Pahoitteluni kaikille vääryydellä houkutelluille...

Pikku hiiret nakertaa

Kolopallopelissä sattuu aina joskus seuraava tilanne – tai no joo, sattuu aika usein seuraava tilanne: pallo on tiiauspaikalla, viheriölle on vain kohtuullinen matka, olosuhteet ovat suotuisat onnistumiselle, tuulikin on myötäinen. Juuri silloin alkaa jossain aivojen takaosassa kuulua ikään kuin parin pienen hiiren kirskuntaa ja kuiskintaa. ”Tuota, älä anna meidän häiritä mutta satuitko huomaamaan, että siellä oikealla on pieni lammikko? Jos nyt vähän epäonnistut ja slaissi iskisi niin sinne lipsahtaa, loiskista vain. Älä nyt anna sen vaikuttaa kuitenkaan, keskity sinä siihen loistavaan suoritukseen, kaikki on kunnossa. Tulimme nyt vaan maininneeksi”. Ja kyllähän sen tietää mitä siinä käy kun hiiret ovat kerran ääneen päässeet. Mailan taaksevienti tuntuu ihan hyvältä, lyönti lähteekin vielä ihan ok. Sitten kuuluu jossain nirskahdus: ”Juu siis älä tosiaan meistä välitä, ajateltiin vaan vielä muistuttaa ettei ole mitään hätää”. Ja siellähän se pallo sitten on, kaikkein viimeisimmässä mahdollisessa paikassa, keskellä sitä hiton lätäkköä.

Slaissaavat hiiret tulivat väkisinkin mieleen kuunneltuani aivan mainion virkistävää yrittäjäpuheenvuoroa. ST1:n pääomistaja ja toimitusjohtaja Mika Anttonen kertoili kasvusta ja sen perusteluista. Ei mitään uusinta uutta ajattelua: hänen mukaansa kasvu on välttämätöntä, koskapa vasta pieni osa maailman väestä on päässyt nauttimaan hyvästä elintasosta ja nyt kun suuri enemmistö on pääsemässä mukaan, sanotaan täällä etuoikeutettujen joukossa, että stop, nyt saa riittää. Me downshiftataan, kasvu ja kehitys seis. Anttosen mukaan tuo on itsekästä ja meidän, jotka kykenemme tekemään täysillä töitä ja kehittämään maailmaa, pitää se tehdä. Ja luoda omalla tekemisellä mahdollisuuksia niille, jotka eivät vielä pärjää. Downshiftaaminen on vastuutonta, kestävä kasvu välttämätöntä, sanoo Mika Anttonen. Jes, kuulostaa järkevältä. Paitsi että pikku hiiret alkavat kuiskia. ”Taitaapa olla Mika-pojalla omat lypsävät tienposkessa. Eikös sen pidä myydä meille bensaa niin pirusti kuin vain jaksamme tankata. Nyt se yrittää saada ekobensabisneksensä kuulostamaan hyväntekeväisyydeltä. Tuo pallo loiskahtaa suoraan slaissina lammikkoon, älä vaan osta ajatusta”.

Sitten osui käteen Talouselämä ja siellä kansikuvassa bisnesajattelija Björn Suuri. Ja tuossa tapauksessa ei tarvittu pieniä hiiriä, leijonat ne korvaan karjuivat. Vaikka Wahlroos olisi mitä mieltä ja vaikka joskus ihan järkevääkin mieltä (?), en enää jaksa juttuja loppuun asti lukea. Kaikki esittämänsä ajatukset ovat aina ensin itsekkäitä, sitten vasta ajatuksia. Painetuksi ei joudu koskaan mitään muuta kuin omaa bisnestä edesauttavaa. B.W:n teorian mukaanhan ihmisen itsekkyys, oman edun tavoittelu, tuottaa markkinataloudessa aina parhaan tuloksen.

Vaan hitsi vieköön, maailman Björnit vievät uskottavuuden vähemmän björneiltä, sellaisilta kuin mielelläni uskoisin Mika Anttosen olevan. Ehkä hiiret siis ovat väärässä, ehkä ne vaan yrittävät taas saada pallon lätäkköön? Turpa kiinni hiiret, pallo greenille!

Data tulee Reitsaareen

Mikään ei herätä nostalgiaa niin kuin viikonloppu vanhoissa ”synnyinmaisemissa”. Siis Kotkan Suulisniemessä, Reitsaaressa. Suuliska on seutua, joka on ollut teollisuuspaikkakunnan työläisaluetta, omassa mielessäni aina paikallista Pispalaa. Ehkä on vieläkin, paitsi ettei teollisuutta enää ole, eikä siis taida olla työläisiäkään. Vaikka vieläkin kun katsoo Reitsaaressa mantereelle päin, näkyy Sunilan piippu. Ja kun katsoo itään merelle päin, näkyy Summan piippu. 

Ja jos ei katso mihinkään vaan laittaa silmät kiinni, voi nähdä historian. Voi nähdä miten ruotsalaiset ampuivat Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa 1789 juuri siitä edustan lahdelta venäläisiä, jotka piileksivät jossain siellä Summan tehtaalla päin, Pitkänsaaren ja Korkeuksien takana. Ja nähdä venäläisten koukkaavan kaleereillaan tuosta aivan vierestä Hallan salmen kautta ruotsalaisten selustaan, voittaakseen ekan erän Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta ikinä.

Voi nähdä mummomme köpöttävän kohti Sunilaa, kuten joka arkipäivä, neljän kilometrin taivaltaan siivoamaan satamaa ja laivojen koliruumia. Palatakseen illalla parsimaan Suuliskan kalastajien verkkoja.

Ja voi nähdä miten Petrsa ja Kilu ovat lähteneet Suulisniemen Osuuskaupan laiturista ja viilettävät nyt avoveneellään kohti Kuutsalon itärantoja, koskapa rosvot ovat taas liikkeellä ja ”Saarelta nousi savua”.

Ja sitten kun avaa silmät, näkyy kyllä vielä Sunilan piippu mutta mahtaakos sieltä enää savua nousta? Eipä taida. Näkyy kyllä myös Summan piippu, mutta sieltä ei ainakaan tule savua. Sieltä tulee bittejä. Ja piippukin häämöttää vain hämärästi koskapa (ja tämä oli hämmästykseni aihe, tämän vasta nyt huomasin): piipun peittävät lukemattomat jättimäiset tuulimyllyt, jotka tekevät sähköä, jolla niitä bittejä pumpataan.

On nimittäin Google tullut Reitsaaren maisemaan. Mitä olisi mummo mahtanut tuumata viitisenkymmentä vuotta sitten jos saaren korkeudessa olevasta yläkerran koti-ikkunasta olisin ylettänyt kurkistamaan ja osannut puhua ynnä ymmärtänyt ennustaa. Jos siis olisin osannut kertoa seuraavaa: ”Mummo hei, kohta ei enää Summa eikä Sunila haise rahalle ollenkaan, eikä millekään muullekaan. Summassa tuotetaan tietoa maailmaan. Jotta sen muinaisen venäläisen kaleerin jälkeläinen voi sellaisella hipelöitävällä tietokoneellaan kysyä siltä summalaiselta konehuoneelta, että mistäs ihmeestä täällä kotona Novosibirskissä voisi saada tilattua kaalipiirakan kotiinkuljetuksella.”

Sen kaalipiirakan olisi mummo tuosta jutusta ehkä ymmärtänyt, mutta sen hän olisi tehnyt itse. Muulle olisi tuhahtanut, korkeintaan, ja käärinyt eväät lähteäkseen kohi Sunilaa. Siivoamaan taas laivojen ruumia, niin kauan kuin niitä nyt vielä siellä olisi.

Ikäkausia vai -kriisejä

Chisua kuuntelin aamulla radiossa. Juu, tällä kertaa siltä kanavalta, jolta tulee myös muuta kuin puhetta. Hyvä biisi, ”Kriisit” nimeltään. Tiedättehän, se missä ”kuudenkympin kriisin tunnistaa siitä, ettei sun eläke luomuperunaan riitä”.  Tuli väkisinkin mieleen oma vanha ihmisen elinkaarimallini, yhdistetty liikunnallis-musiikillinen ikä. Näin menee ihmisen elinkaudet:

Ensin on konttaus- ja kävelyaika sekä Fröbelin palikat
Sitten juoksuaika ja Ruisrock
Hölkkäaika ja Pori Jazz
Sauvakävely ja Savonlinna
Ja lopulta rollaattori ja Tuonelan joutsen

Itse pelaan golfia, sen kanssa käy kaikki musa!

Missä kuvat?!

Taisinpa taannoin kertoilla pikku sodasta lentäviä ystäviämme vastaan, ne kun ryöväsivät marjojamme. No enpä nyt kuitenkaan ajatellut, että naapuruston kissat tulkitsisivat jutun vihakirjoitukseksi ja yllyttyisivät siitä suoran toiminnan tielle. Varovainen saa olla kirjoituksissaan. Kävi näet niin, että tänä aamuna oli pihanurmi kuin ilmataistelun jäljiltä. Pari linnunraatoa oli jäänyt tantereelle ja tulipa selväksi mitä tarkoittaa käsite ”höyhentää”: untuvien nyhtäyspisteitä oli ns. riittävästi.

No, ei sen enempää siitä teurastuksesta. Mutta se mitä seurasi, antoi itselleni aihetta syvälliseen pohdiskeluun. Arvatkaapas nimittäin mitä menin tekemään? No korjasin tietysti ruumiit ja irrallisena lojuneet entiset lentovälineet roskikseen. Mitä olisi kunnon moderni sosiaalisen median jedi tehnyt? Ottanut viisi kuvaa ja päivittänyt saman tien statuksensa kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joissa nyt vain sattuu aktivistina vaikuttamaan. Voi olla että linturessujen sielunhoito olisi vähän saanut odottaa, first things first. Mutta tämä kalkkis-somelainen ei siis edes ottanut kuvan kuvaa. Siinä vierähti mahikset ”päivän päivitys” –titteliin. Miettikääpäs, linnuraadot kärpasten herkuttelun kohteena kotipihalla, punaisen sävyt kunnolla photoshopattuna – ehtaa ykköskamaa. Olen tuomittu unholaan, en koskaan tule saamaan 15 sekuntiani some-julkisuudessa. Huokaus.

Pesinkö hampaat?

Ilta-Sanomat – mikäli oikein muistan – paljasti uuden huippututkimuksen. Tutkijat olivat jossain kaiken mahdollisen tutkimuslaitoksessa selvittäneet, että hampaiden harjaaminen parantaa muistia! Kaikella kunnioituksella mutta nyt kyllä veikkaan, että on päässyt tutkimusassistenteilla menemään Excel-taulukon sarakkeet ja rivit väärin päin. Oli käynyt siis vähän pahemmin kuin vanhoissa korrelaatiotutkimuksissa jäätelön syömisen vaikutuksista hukkumiseen tai vichy-veden vaikutuksesta krapulan generoitumiseen. Muistattehan: kun jälkimmäisessä tutkimuksessa vettä käytettiin lantrinkina erilaisten alkoholijuomien kanssa, todettiin se ainoana invarianttina ilmeiseksi syylliseksi. 

Tässä pepsodentin käytön tapauksessa oli mennyt kausaliteettisuhteet vähän nurinniskoin: oikeasti siis varmaan oli korrelaatio, mutta niin että ne jotka muistivat vielä jotain, olivat myös pesseet hampaansa, ei toisin päin. Mutta ei se mitään, niin merkittävä oli tulos, että uskon sitä sillä riskillä että olisi väärin päin. Alan nyt pestä säännöllisesti hampaita – kunhan vain muistaisin.

Hoidellaan vanhukset

Nyt kiistellään siitä, pitääkö vanhusta hoitaa 0,5 ihmistä vai 0,7 vai onko peräti yks ja hailee kuinka monta hoitaa, kunhan nyt jotenkuten hoidellaan. Peruspalveluministerimme Guzenina-Richardson ei vaan valitettavasti ole ihan selvillä, jakaantuuko tuo 0,7 ihmistä kaikkien työvuorojen kesken vai pitäisikö jokaiselle työvuorolle riittää 0,7 ihmistä. Kun vuorokaudessa on 24 tuntia ja työvuoro nyt ei millään ole yli 8 tuntia, eihän edellisessä tapauksessa tule kuin noin 0,2 ihmistä – viikonloput huomioiden. Aika vähän ns. käsiä, joista on puhe. No, jos muun osan ihmistä jättää käyttämättä, ehkä 0,2 ihmistä on just-ja-just kaksi kättä? Rouva peruspalveluministeri kertoi haastattelussaan, että tuollainen kysymys (siis 0,7 vai 0,2) voidaan jättää sovittavaksi tapauskohtaisesta (ja nyt siteeraan suoraan) ”työnjohdollisin järjestelyin”. Enpä haluaisi olla työnjohtajana palvelutalossa, en. Olisiko Music TV:llä kuitenkin vielä hyviä juontajanhommia tarjolla?

Entäs toinen hallituspuolueemme sitten? Kertoivat, että eivät voi sitoutua minimimäärään käsiä, koska pitää taata myös muualla hoidettavien vanhusten hoidon laatu. Siis että kun ei paranneta vähän paremmin kohdeltavien hoitoa, ei saa taata kohtuullista hoitoa huonosti kohdeltaville. Heräsipä kerettiläinen epäilys, että hyvä kunnallinen hoito veisi bisnestä pois yksityispuolelta. Josta tuli väistämättä mieleen arkkiatrimme Risto Pelkosen taannoiset kommentit: markkinatalous ei ole oikea keino kun tulee huolehtia heikoimmista, niistä, jotka eivät siihen itse kykene. Risto Pelkonen, hyvä ihminen.

Näin naapurissa (ja vähän kotonakin)

Tänään tuli itäisestä naapurista uutisia. Ainahan sieltä tulee, kaikenlaista, mitäs noista? Tällä kertaa vähän hermostuin. Ensin uutisoitiin, että Pussy Riot -ryhmä oli tuomittu 2 vuodeksi linnaan – mitä ikinä tuo paikka Venäjällä sitten tarkoittaakin, ei ainakaan mitään sympaattisen kuninkaallista. Oikeuden tuomari (kyllä, Venäjällä on siis sellaisiakin) luki tuomiota muutaman tunnin, mutta perustelut olivat turhia. Johan sen näkee Vladimir mausoleumistaankin, mitä tuollaisesta ryhmän nimestä seuraa, pelkän nimen pitäisi riittää tuomioon. Mellakka, rähinä, hulina - se Riot siis. Vähemmästäkin on Siperiassa asti jouduttu opetusta antamaan.

Heti perään kerrottiin, että Aidot venäläiset (kutsun heitä nyt näin, en esimerkiksi perusvenäläisiksi) olivat Viipurin tienoilla suivaantuneet ei-aitoihin venäläisiin. Siis jostain muualta päin suurta ja mahtavaa valtiota tai maailmaa kotoisin oleviin ihmisiin. Jotain siirtotyöläistä oli epäilty raiskauksesta, josta sitten saatiin syy noin suurin piirtein lynkata kaikki muutkin saman tien. Uutisen lopun pelasti kyläkoulun vanha opettajanainen, joka kepillä könkäten kipusi puhujalavalle ja antoi pöhköjen kyläläisten kuulla kunniansa tyhmyydestään. Puhe oli kuin suoraan Hollywood-leffasta paitsi parempi. Mutta leffa jäi kesken enkä usko että opetus meni kaikille kaaliin.

Seuraavan viisauden päätin sitten generoida noista kaalinpäistä: kansakunnan sivistystasoa ei mitata niiden mukaan, joiden pitäisikin olla virkansa tai koulutuksensa puolesta sisäistänyt humanismin perusteet. Vaan mittari on se paukapäiden määrä, joka jää tuon sivistyksen ulkopuolelle. Olivat ne sitten perusvenäläisiä tai perus-jonkin-muunmaalaisia paukapäitä. Voitaisiinko sopia, että hyvä raja olisi noin 10 %. Jos paukapäitä on sen rajan alle, kansakunta on sivistynyt, muuten se on potentiaalisesti rasistinen keräilytalousyksikkö. Mitataanko vaikka vaaleissa?

Pannaanpas poijjaat terveytemme kuntohon

Jyha Sipilä, Suomen Keskustan uusi isä aurinkoinen, pohjoispohjalainen auguuri, lausehi jokin aika sitten kertomahan viisauksia. Siitä kuinka terveydenhuoltomme saadaan kuntoon. Ehdotuksensa mukaan laitetaan Nokian joutilaaksi jääneet insinöörit koodaamaan meille uusi kansallinen tietojärjestelmä terveydenhuoltoon. Hyvähyvähyvä, mutta arvatkaapas mitä siitä seuraa? Saamme ylivoimaisen globaalin markkinavoittajan, itse asiassa jotain jolla ei edes ole kilpailijoita. Eikä tule. Saamme nimittäin maailman ainoan Meegolla toimivan terveydenhuollon kokonaisratkaisun. Jes!

Älpeelevyjä ostelemassa

 Näin se meni Vanhoina Hyvinä Aikoina, silloin kun vinyylikin oli vinyylimpää. Laitoin sulkuihin varmuudeksi vähän sanakirjaa, että alle viisikymppisetkin osaisivat lukea.

- Luet NME:stä, että Jethro Tull on tehnyt uuden levyn [NME = New Musical Express, lehti jonka tietoisimmat tilasivat Lontoon kaupungista; lehti = paperille painettu mediajulkaisu, ei saatavissa videona eikä netistä koska mikä hitto oikein on netti?; Jethro Tull = Vanhaa Kunnon Musaa]. 

- Se pitää saada. Menet Sävelaittaan [=musiikkikauppa, paikka josta saa soittimien lisäksi ostaa mm. vinyylille prässättyjä musiikkitallenteita] ja teet tilauksen, siltä varalta ettei kauppias ole tietoinen tällaisesta merkkiteoksesta. 

- Odottelet pari kuukautta, että levy saadaan tuotetuksi Suomeen asti [”tuotettu”: kuljetetaan rahtilaivalla kahvipakettien ja silitysrautojen seassa]. Ehkä menee puolikin vuotta, eihän siitä rahtiliikenteestä ja tilauskirjoista koskaan tiedä. 

- Kärräät koko säästöpossullisen markkojasi ja pennejäsi  Keskuskadulle, yhteensä 24 markkaa, ja saat haltuusi ”uutuuden” [markka = Vanha Kunnon Valuutta, kohta taas ehkä nykyinen].

- Levystä saat samalla hyvän vaihtarin, jota voi lainata kavereille niin saa itse lainaksi vaikkapa uuden Procol Harumin [=Vanhaa Kunnon Musaa]. Sen voi sitten tallentaa C-kasetille [= huippujuttu, siihen saa nauhoittaa ”stereoista” vaikka mitä, mielellään Dolby "Hifi" –laatuisena, jolloin kohina on niin pientä, että musiikin hiljaisetkin kohdat voi tarkasti kuuntelemalla erottaa]. 

- Olet tyytyväinen, totta kai. Tai siis niin kauan kuin levyn naarmut alkavat rasittaa tai nauha menee solmuun kasettidekissä [naarmu = rahinan aiheuttaja, rahinoitahan saa nykyään kätevästi digitaalisesti retrotuotettuna, ei tarvitse odottaa levyn kulumista].

Näin se menee nyt. Laitoin sulkuihin varmuudeksi vähän sanakirjaa, että yli viisikymppisetkin osaisivat lukea.

- Et lue mistään, että on tullut uutta musaa mutta so what, kuunnellaan nyt jotain. 

- Avaat iPadisi [=jokin tietokoneen tapainen, laite jota et tiennyt tarvitsevasi etkä itse asiassa tarvitsekaan jos joudut lukemaan tämän selityksen] ja sieltä Spotifyn [=sovellus, joka striimaa netistä kaiken maailman musiikin - jos et ymmärtänyt, älä kysy lisää]. 

- Kirjoitat hakukenttään ”Aqualum”, saat Jethro Tullin entisen uutuuden vuodelta 1971 tulokseksi. Klikkaat sitä ja ääni tulee huoneen nurkan kaiuttimista kotiteatterin ja wlan:in avulla [kotiteatteri = tämän kyllä tunnet, sama kuin vanhat kunnon stereot; wlan: älä kysy]. 

- Et käytä säästöjäsi (niitä sinulla ei ole) koska olet jo pari ropoa Spotifyn kuukausimaksua maksanut tai suostut kuuntelemaan pari mainosta. Kuuntelet, mutta kuulostaako se enää samalta - no, olet silti tyytyväinen, vai?

Kuinka voitin rätkyt ja varikset

Tai sitten en voittanut, katsotaan nyt.

Voikukista kertoessani taisin unohtaa muutaman pihamaan kiusankappaleen, nuo otsikon somat pikkulinnut. Rastaathan laulavat kauniisti, kuin myös variksetkin, joten riekkukoot vaan rauhassa lähiympäristössämme. Kunhan pysyvät kaukana mansikkamaaltamme. Joku voisi väittää että on pelkästään hellyttävää kun varisemo roudaa meheviä mansikoita pihanurmella laiskana ja nälkäisenä rääkyville poikasilleen. Ok, niin ehkä on mutta vasta kun emo on osallistunut tuon mansikkamaan parituntisiin perkaustalkoisiin. Sitten tervetuloa vaan ruokapöytään.

Isäni aikanaan ryhtyi epätoivoisiin tekoihin marjavarkaiden kanssa: hän säilöi kiviä ikkunalaudalla ja hätyytteli ritsoilla rätkyjä. Epätoivoiseksi tuon yrityksen tekee sen tehokkuus. Nolla. Onhan noita kaikkia konsteja, peläteistä verkkoihin ja helistimiin. Mutta nyt käytin luonnontieteellisen tutkimuksen ja ekoviljelyoppien uusinta yhdistelmä. Maalasin pari kourallista mansikan kokoisia kiviä punaisiksi ja ripottelin taimien sekaan. Raakku- ja rätkyressukat iskevät kiinni noihin mehevältä näyttäviin saaliisiin. Juoni on tietysti se, että kivet pitää asetella ennen kuin linnut luulevat siellä olevan muutakin syötävää. Sitten pitää vain uskoa Darwinia: kyllä siivekkäätkin oppivat. Ja saas nähdä josko muutaman varissukupolven jälkeen on erikoistunut populaatio, joka saa elinvoimansa siitä, että osaa välttää Eskolan hirviömansikkamaata. Sitä odotellessa.

Mutta uskokaa tai älkää, tätä kirjoittaessani kuului ulkoa tutunoloista rääkynää. Ja kun ryntäsin katsomaan, niin siellähän se raakkukaveri temmelsi – naapurin puolella!

EKP, kaikkien velallisten sankari?

Maamme arvostetuin paperimedia uutisoi, että EKP laski ohjauskorkoansa 0,25 prosenttiyksiköllä. Hienoa? No, luinpa lisää koska kukapa näitä talousasioita ymmärtäisi, jos ei niitä viisaammat taloustoimittajasedät ja –tädit meille opettaisi. Tällä kertaa setä opetti, että ohjauskoron alennuksesta ei ole hyötyä asuntovelallisille, koskapa ”korot ovat jo poikkeuksellisen matalalla”. 

Taloussetä siis tarkoitti, että 0,25 on isompi luku silloin, kun se vähennetään vaikkapa kymmenestä kuin silloin, kun se vähennetään ykkösestä. Näihin samoihin veijareihin joudun luottamaan kun he sanovat olevan tosi huono juttu jos ”Euroopan rahoitusvakausväline ja Euroopan vakausmekanismi voivat ostaa jäsenvaltioiden joukkolainoja jälkimarkkinoilta”. Vai oliko se nyt sittenkin hyvä juttu, en muista. Eikä valitettavasti taida muistaa Suomen Euro-neuvottelijatkaan.

Sanonnat piristää elämää - tai ei

Elämä on täynnä kohokohtia ja myös syviä laaksoja, joskus niitä saavat aikaan simppelit verbaalisuoritukset. Tässä muutamia kahden sorttisia.

Inhokkisanonotoja
- Elikkä (kassatyttö aloittaa informoimaan maksun määrää)
- Just!!! (Olga K keskeyttää haastateltavansa kertoakseen muistamansa "hauskan" tarinan, joka kaukaisesti liittyy haastateltavan sanomiseen)
- Mä olin sit siin ihan et just... (pissis bussissa yrittää kertoa jotain mitä kukaan ei halua kuulla)
- ***tu et mä olin ***tu kännis! (ammattikoululainen maanantaiaamuna bussin takapenkillä)

Ihan ok sanontoja
- Voi herra hyväst siunakkoon (mummon mielestä kaikki ei nyt ollut ihan ok)
- Voi hevosen p***e! (kotkalainen ahtaaja aprikoi miksi ihmeessä trukkikuski tulikaan sijoittaneeksi paperirullan ihan väärään asentoon)
- Ei koskaan (matinkanopettaja kertoo milloin nollalla voi jakaa), ei kuuna kullan valkeana! (vaikka joku ei usko), ei tässä eikä tulevassa elämässä!!! (kunnes lopulta kaikki uskovat)

Taraxacum officinale

Vihaan voikukkia.
Mitenkäs tällaisesta aiheesta voi muka kirjoittaa jotain, edes blogin. Minäpä kerron: helposti. Olisin voittanut kansakoulun raittiuskilpakirjoitukset mennen tullen jos olisi saanut viinan paheiden sijaan valita aiheeksi ”Miten voikukkien kanssa taistelu ajaa perheenisämme turmiolan tielle”. Ylioppilaskirjoituksesta olisi tullut täysiä hipovat pisteet kun vaan olisi saanut kertoa aiheesta ”Voikukat – yhteiskuntamme loinen vai keskeinen osa perusinfrastruktuuriamme?”. Näkökulma esseessäni olisi kallistunut edelliseen vaihtoehtoon.

Nimittäin voikukat ovat maailmassa tasan yhtä tarpeellisia kuin hyttyset ja kyykäärmeet. Jos siis asteikon toisessa päässä hyvyydessä (hyvyyspistemäärällä 100) ovat Barcelonan matsit, Newcastle Brown Ale ja kunnon avaus ykkösväylällä niin siinä toisessa päässä ovat nuo kolme ensin mainittua pistemäärällä miinus ääretön.

Eilen näytti pihanurmi taas – no, voikukkapellolta. Ajattelin, että nyt ne sitten nitistetään, tällä kertaa ei pelkästään ruohonleikkurilla vaan myös muilla konstein. Unohdin jälleen kerran, että niin olin luullut ennenkin. Mm. pari vuotta sitten kun Fiskars toi mullistavan juurienkiskontavehkeen markkinoille. Se kesti kaksi päivää ja olihan se hauskaa niin kauan kuin kesti. Mutta ei Fiskars niille juurille oikeastaan mitään voinut. Kaikista niistä jäi pätkä maahan kyttäämään seuraa kesää. Ja sitten vempain kohtasi emojättituplajuuren ja hajosi. Tuon siis unohdin ja päätin tänään ensin tuhota varret viikatteella ennen kuin leikkaan loput leikkurilla. Niin, helppo se nyt on virnistellä mutta silloin se tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

Nyt on sitten roska-astia täynnä voikukkia ja piha täynnä – tiedätte kyllä mitä.
Vihaan voikukkia.

Autoilun etiikkaa - ja vähän pyöräilynkin

Poliisi nyt häkellyttää meitä kuuliaisia autoilijoita ja vähän muitakin. Hämeenlinnassa joku kaheli tuuppailee autollaan lapsia.  Niinpä Lainvalvontaviranomainen kehottaa ottamaan rekkarinumeron ylös kaikilta, jotka pysähtyvät suojatien eteen jalankulkijan vuoksi. Sillä lailla. Tällä konstilla Virossa ja Ruotsissa olisi poliisi hoitanut kätevästi ajoneuvorekisterin hommat paikallisen Trafin sijaan. Kas kun niissä maissa jalankulkijat saavat ilman hengenlähdön pelkoa ylittää kadun. Olisi Tallinnassa Suomen poliisin ohjein aikamoinen muistivihkojen suhina ja päivystävällä konstaapelilla riittäisi puuhaa kirjatessaan kaikki rekkarit ylös.

Eiköhän pidetä kaikki autoilijat vaan huoli siitä, ettei poliisi liikaa työllisty tuossa kirjaamishommassa: jätetään edelleen pysähtymättä suojatien eteen, nyt meillä on siihen oikein virallinen siunaus!

Tuleepa muuten mieleen pari muutakin hyvää kontrollivinkkiä meille kaikille:
-    Ajoiko joku Kehä ykkösellä alle yhdeksääkymppiä? Kortti pois.
-   Sanoiko joku sinulle töissä huomenta? Nimi ylös heti ja vinkki henkilöstöhallintoon.
-    Jättikö pyöräilijä käyttämättä elekieltä jollekin pyöräänsä lähestyneelle autolle? Aja vaan kiinni omalla fillarilla ja opeta kollega tavoille. Tiedät kyllä mikä sormi.

Aku Ankka –ressukat

Eikö vaan käy vähän sääliksi tuota jääkiekkojoukkuetta? Aina ne yrittää parhaansa, on taas hyvät pelaajat kasassa, kuviot ja asenne kohdallaan. Intoa ja yritystä riittää, peli ja kisat sujuu, odotukset on korkealla. Mutta yhtä varmasti kuin koiranp***a keväthankien sulaessa tulee lopussa aina noutaja: Akut kävelevät varmuudeksi tikkaat kiertäen ja tipahtavat viemäriaukkoon kun taas Hannu Hanhi kulkee tikkaiden alta ja löytää sieltä kallisarvoisen kultarahan.

Niin kävi taas. Vain parikymmentä sekuntia ennen loppua Tsekit nöyryyttivät Ruotsia. Ja juuri pari tuntia aiemmin Suomi oli tyypilliseen tapaansa 9 sekuntia ennen jatkoaikaa onnekkaasti kääntänyt oman matsinsa.

Mitään en lätkästä ymmärrä mutta ei ole elämä reilua, miksi Ruotsia aina koetellaan?

Säpinää kaduille (kunnes eläke meidät yllättää)

Arvatkaapas mitä olen taas kuunnellut. Aivan oikein, sitä Musiikitonta Kanavaa. Ja tällä kertaa innostuin jostakusta ns. radikaalianarkistista, joka jostain kumman syystä oli päässyt sarjaan ”Suomalainen mies” - siellähän on sentään ollut ihan kiinnostavia persoonia mukana. Nyt täytyy tietysti olla vähän kieli keskellä suuta näiden kommenttien kanssa, ettei ala katukivet lentelemään talomme ikkunasta. Imperialistikoiramme saattaisi pelästyä. Kommentoinpa kuitenkin.

Tämä anarkistiveijari kertoi taistelustaan Venäjän (sic!) sortovaltaa vastaan, ihan hyvä tuo vastustaja sinällään: kyllä siellä olisi kaikenlaisille luudille hommia. Vaan sitten tuli jutustelun ns. liikkis loppu, joka pisti vähän miettimään. Kaverilta kysyttiin, että kuinkas kauan hän aikoo tätä anarkismiaan eli kaikkea mahdollista vallankäyttöä ja yhteiskunnan institutionaalista sortoa vastaan taistella. ”No pitää tässä kohta varmaan alkaa tekemään muutakin kun ei ole vielä oikein kertynyt eläkerahastoon senttiäkään”. Nojust, näin se hyvinvointivaltio nitistää pahimmankin vastustajansa, syleilee kuoliaaksi. Jossain vaiheessa olet joka tapauksessa vanha ja/tai sairas eikä se tiiliskivi enää lennä sinne fasistijepariin asti. Kaveri siis oli tuon tiedostanut ja vähitellen oli myymässä sieluaan itselleen pelsebuubille, Yhteiskunnalle.

Vai meninkö taas itseäni ovelamman itseironistin lankaan? Hitsi.

Nalle, eikös se ole joku pehmolelu?

Kun nyt kaikki muutkin väärinymmärtäjät ovat kohta sanoneet painavan sanansa ”Björn” Wahlroosin uudesta kirjasta (”Markkinat ja demokratia, loppu enemmistön tyrannialle”) niin on ihan pakko liittyä tuohon Aurinkoista Kapitalistia tyhmempien kuoroon. On se kumma että me rahvas jaksetaan inttää vaikka markkinat ovat jo monesti osoittaneet, että me ymmärretään joka tapauksessa aina lopulta väärin. Siitä huolimatta: tässäpä oma panokseni rakkikoirien räksytykseen, vaikka olenkin W:n mukaan jo kohta siinä iässä, ettei mielipiteitäni pitäisi ottaa huomioon. En nyt taida muistaa kirjailijan omaa ikää.

Tuossahan se tulikin sanottua, se mikä tuossa hänen ajattelussaan ei millään mene nielusta kakomatta alas. Se on se arroganssi, kaikkien muiden väärässä oleminen, itse asiassa kaikkien ihmisten tekemisten ja ajattelun turhuus suuren ajattelijan eli Markkinaksi pukeutuneen rahan rinnalla. Nyt kun yritän tätä miettiä niin pitääpä ensin lukea uudestaan uusi Hotakainen. Siinä se taitaa olla tuo markkina-analyysi tehtynä, lukekaa sieltä.

Lainaus kirjailija Wahlroosilta kirjan julkistustilaisuudesta (Talouselämän mukaan): ”Occupy Wall Street –liikkeellä on yhden prosentin kannatus. Me muut edustamme 99 prosenttia”. Jes! Vaikka onkin niiiin eilistä muistutella ”Otson” lyhykäisestä taistolaistaustasta niin tuleehan tietysti pikaisesti mieleen ilkeä ajatus: rikkain prosentti on vain 1 prosentti väestöstä. Me muut edustamme 99 prosenttia. Tuonhan oppi-isä Taistokin aikanaan sisäisti, ei vaan saanut meitä 99 prosenttia masinoitua joukkoihinsa, jokusen prosentin vain. Hyvä että jäi oppilaalle jotain mieleen.

Ennen seuraavaa suurta päätelmäketjuani on tietysti pakko todeta, että enpä tietenkään ole lukenut tuota kirjaa enemmistön tyhmyydestä ja tyranniasta. Ehkä joskus jaksan tarttua siihen, mutta lukemattomuus ei meitä vapaita blogisteja tietenkään pidättele. Sen verran olen ”Christerin” puheita nähnyt ja kuullut, että tiedän yhden hänen lyömättömän uhkauksensa: hyväosaisten ei pidä sietää ylikovaa verotusta, enemmistön tyranniasta pääsee eroon menemällä jonnekin paremmille verotusmaille. Mikäs ihme sitten oikein pidättelee, sitä tässä vaan tikut kynsien alla päästäni raaviskelen. Onko täällä yliverotettujen helvetissä sittenkin ihan mukavan rauhallista asustella, oltaisiinko täällä kuitenkin maailman lähes tyytyväisintä väkeä, ehkä jopa joskus onnellisia? Toisaalta, ehkä on tosiaan käynyt niin kuin Björn Arne Christer on pitkään asiaa analysoituaan huomannut: markkinat ja raha ovat kuitenkin osanneet ratkaista oikein. Ne haluavat sijoittua sinne, missä olosuhteet ovat ihmisille hyvät, missä vaikuttavat muutkin kuin pelkät markkinavoimat ja siksi raha suosiikin hyvinvointivaltiota ja meidän ”kuluttajien” onnellisuutta. Ja oikeassa kun markkinat aina ovat niin mehän voimme Nalle olla kaikki oikeassa, eikö? Hyvinvointivaltio rulettaa! 

Toisaalta: valitettavaa tässä asiassa on, että se hiton enemmistöhän on kaikki niitä kuluttajia – ja toisin päin. Vielä kun keksisi markkinatalouden joka pyörisi ilman heitä, ze oliz ziiztii!

Ollaan optimisteja: eletään pitkään

No nyt ne iski taas. Optimistit. Justiinsa kun olin saanut todistettua, että Olli Lindholmkin oikeasti vaan haluaa olla optimisti (ks. Olli, positiivisuus ja nuoriso) ja että murehtimisen murehtimatta jättäminen on itsensä pois sulkeva paradoksi, niin eiköhän Hesari kaivanut esiin vanhan vertailevan nunnatutkimuksen. Myönteiset nunnat elivät mokomat kielteisiä pidempään, vuosikausiakin. Yhtäkkiä piti taas alkaa aamulehden luvun jälkeen miettimään, että itse asiassa vaikka on maanantai, viikonloppuun alkuun on enää neljä yötä. Ja töihin lähtöön on vielä jopa 20 minuuttia, ei tässä mitään kiirettä vielä. Kun sen ajatuksen johdosta myöhästyy työpaikan viimeisestä hallipaikasta, pitää riemuita siitä, että puolivirallisia ja -villaisia ulkopaikkoja vielä on jäljellä: ei ne siellä piileksivät pulut nyt vielä näin aikaisin keväällä konepellille paskantele. Ja kun sitten huomaa, että olihan sisällä sittenkin vielä yksi paikka, pitää iloita siitä, että joku jälkeen tulevakin saa vielä paikan, jes. Siinä vaiheessa aamua se sitten aina iskee. Viimeksi se oli murehtimismurhe (ks Murehtimisia), nyt sitten onnellisuusstressi.

Pitääkö tässä alkaa opiskella myönteisyyttä ja onnellisuutta? Vai päteekö teoria vasta kun ryhtyy ensin nunnaksi, se voisi olla vaikeaa kun Suomi ei ole katolinen maa. Onneksi illalla luin jutun tarkemmin ja kuinkas ollakaan, professorin mukaan tieteellistä evidenssiä ei ole ainakaan siitä, että luonteen positiivista ominaisuutta voisi harjoittelulla kehittää. ”Ei tuollaisesta kuitenkaan varmasti haittaakaan ole”, toteaa haastateltu proffa. No on tuo harjoittelu sitten ainakin turvallisempaa kuin kunnon kohennus juoksemalla, siitä kun on takuuvarmasti haittaa: polvet menee mäsäksi. Ai hitto, siinä meni taas se positiivinen ajattelu, palaan arkeen.

Suomi ja Guinea, tiemme on yhteinen

Talouselämä –lehdessä oli kolumni Suomen tulevaisuudesta. Se on kuulemma maan alla, pitää vain louhia sieltä ylös. Jutussa siteerattiin myös arvovaltaisinta mahdollista tahoa, tasavaltamme päämiestä. Hän oli kuuleman mukaan kuvaillut Pohjois-Suomen kaivoshankkeita Suomen uudeksi Nokiaksi. Niinistön puolustuksesi voi yrittää selittää, että Talouselämä siteerasi Kalevan haastattelua, jossa ehkä oli tulkittu jotain väärin ja minä nyt sitten tulkitsen Talouselämää miten sattuu. Niin että ei se Sauli ehkä kuitenkaan ihan noin pölhöjä ole puhunut?

Tuossa Talouselämän jutussa oli suurena oivalluksena, että kaiken maailman it-talojen saamasta hypestä huolimatta Iso Raha (puhuttiin kyllä jopa ”lisäarvosta”) tulee kuitenkin Sieltä Itsestään eli nikkelikaivoksesta. Ei siinä mitään, kivaahan se on, että saadaan mineraaleja myydyksi ja varmaan Talvivaaran osake on huonon julkisuuskuvan takia turhaan alakantissa: ehkä pitäisi sijoittaa itsekin. Mutta tiedättekös mitä. Maailmanpankin parin vuoden takainen raportti ( Treasure or Trouble? Mining in developing countries ) luokittelee ”kaivosmaiksi” 56 maata ja näistä 51 on kehittyviä maita, joissa asustaa noin 3,5 miljardia ihmistä. Heistä noin puolitoista miljardia eli raporttivuonna 2002 alle 2 dollarilla päivässä. Että sellaista tulevaisuutta kohti sitten. Turhaa on yrittää enää Suomea kehittää innovaatioiden mahtimaaksi ja aineettomien palvelutuotteiden globaaliksi gaselliksi. Kaikille vaan kuokka käteen. Ehdottaisin, että aloitetaan vaikka peruskoululaisten luokkaretkillä Guinean bauksiittikaivoksiin. Retkelle saadaan rahat kun koulu voidaan turhaksi käyvänä supistaa sanotaan nyt vaikka kolmevuotiseksi ja puoli vuotta siitä käytetään sitten hakunkäytön opetteluun guinealaisten lasten kanssa. He sen jo taitavat osatakin.

Samaisessa kolumnissa kirjoittaja Esko Rantanen kehui varmaan aivan ansaitusti paria innovatiivista yrittäjää, mm. Marintekin Ilkka Seppälää: ”Tällaista väkeä Suomi kaipaa eikä veroruikuttajia tai toisten rahoilla pelaajia”. Ei Marintek’kaan ole varmaan toisten rahoilla pelannut. Mutta enpä malttanut olla käväisemättä valtion erään innovaatiorahoittajan sivustolla kokeilemassa tuon firman nimeä hakusanana. Jep, kyllähän sieltä löytyi videolinkki, jossa toimitusjohtaja kehuu kuinka hyvin julkinen apu/raha on auttanut yritystä alkutaipaleella kun maailmaa ei vielä ihan oltu valloitettu. Tuskin kolumnisti Rantanenkaan tätä apua tarkoitti pelaamispuheillaan, uskoisin. Vai tarkoittiko kuitenkin? Kun lehtiin kirjoitettu aina tulkitaan väärin, toivoakseni tulkitsin niin nyt itsekin. Ja olisiko suomalaisia laitureita siis Dubaissa ilman meidän kaikkien veronmaksajien pientä kädenojennusta Marintekille?

Tulkinnasta puheen ollen, näitä blogejahan ei pidä tulkita lainkaan. Ja jos tulkitaan, voi sanoa kuten persubloggajat: ”ihan vaan vitsinähän minä, tämä on tällaista satiiria”. Ihan oikeasti.

Vihreä catch 22

Nyt pisti Soininvaara pahan kierresyötön espoolaisille. Hän kun on sitä mieltä, että kyllä Suomessa maalaisilla (siis maaseudulla asuvilla) saa olla ihan ikioma auto ja sitä saa myös käyttää. Ihan hyvällä omallatunnolla siis, ja kuulua silti vihreään puolueeseenkin. Vihreä puoluejohtaja vahvisti tämän ilmastomuutoksellisen teorian. Olemme espoolaiset synneistämme vapautetut, nyt saa taas päästellä pitkin Länäriä eikä maailma tuhoudukaan. Mutta hetkinen, tässä on catch 22. Joudumme tunnustamaan olevamme landelaisia jotta olisimme puhdistetut. Ja voiko espoolainen sitten olla edes vihreä enää jos olemme maalaisia? Oli miten oli, hyvän omatunnon vuoksi voi vähän kärsiä stadilaisten ivaakin - kateuttaan satamakaupunkilaiset vaan pilkkaavat. Ja äänestävät jotain toista puoluetta että uskaltavat ostaa citymaasturin.

F-tarina jatkuu

Joku saattanee muistaa pienet vastoinkäymiseni valtioenemmistöisen matkustuspalveluyhtiömme kanssa. Jatkanpa kertomusta, vaikkapa vaan oman terveyteni vuoksi - on nimittäin vähemmän kivuliasta päästää höyryt kirjoittamalla kuin hakkaamalla päätä kiviseinään. Tästä kirjoituksesta ei sitten pidä etsiä edes kevyttä mustaa huumoria. Tässä on vain mustia pilviä.

Blogissa "Paljon-f-sanoja"  kuvailtu kärttyisyyaihe 5 tässä vähän jatkuu. Viimeksi jäätiin siis tilanteeseen, jossa oli lähetetty palautelomakkeen tiedot sähköpostilla palauteosoitteeseen, palautelomake kun ei toiminut. Tämä oli 17.3 (palautelomakken lähetysyritys oli 11.3.). Parasta kertoa vuosikin, eihän sitä tiedä: 2012. No ehkä ei toiminut sähköpostikaan? Ei ainakaan tullut mitään kuittausta vaikka sellaista pyysin. Lähetin siis varmuudeksi uudestaan 21.3.2012. Vaan eipä kuulunut vastausta, joten soittamaan palvelunumeroon (siihen maksulliseen, noin 3,5 eur + ppm, totta kai). Ensimmäisenä päivänä eli eilen kyllästyin pimpelipomin kuunteluun jo noin 5 minuutin jälkeen, tänään annoin soida kunnes vastattiin. Siis noin varttitunnin päästä.

Tulin informoiduksi, että valitettavasti sähköpostin purussa on vähän ruuhkaa ja nyt taitaa olla "käsittelyssä" noin 15. tai 16.3. lähetetyt sähköpostit osoitteeseen finnair.plus! Ja ei, valitettavasti ei näy, onko minun postini ylipäätään tullut perille tai jonossa odottamassa sähköpostien purkutyösankarin ponnisteluja. No mitäs kun postini sinne työn sankarille asti pääsee, tuleekos se sitten kenties käsitellyksi? Kylläkyllä, tuo sähköpostien käsittelijä siirtää sen välittömästi ja pikimmiten palautteen käsittelijöiden työjonoon!! Varmistin vielä kuulemani. Kyllä, käsittelijä ei tee muuta kuin siirtää palautteen jonosta toiseen. Lasketaanpas: jos yhden sähköpostin välittäminen toiselle käsittelijälle vie noin puoli minuuttia ja tehollista työaikaa on 350 minuuttia päivässä lakisääteiset lepotauot vähentäen niin päivässä jonosta toiseen siirtyy 700 palautetta. Joku yritys taitaa olla pahemmassa pulassa kuin luulinkaan.

Ainiin, tarkistinpa vielä palautelomakkeen toimivuuden, olin sen korjaamista pyytänyt jo aiemmin ja pyytänyt myös laittamaan ilmoituksen toimimattomuudesta sivuille. Hienoa, ilmoitusta ei ollut, palaute varmaan toimii. Lähetin siis varmuudeksi taas kerran palautteen lomakkeenkin kautta. Ystävät hyvät, arvaatte kyllä miten kävi...

Olen kyllä virkamiesurani aikana nähnyt ja kuullut kaikenlaisia prosesseja mutta tämä on kyllä lähellä vanhaa kunnon bastard-operator-from-the-hell -tyyppistä asiakaspalvelua. IT-ihmiset tuntevat tuon legendan, muut voivat tarkistaa vaikkapa alkuperäisen: BOFH nro1  No, oikeasti nykyisin puhelinpalvelu toimii ystävällisesti (myös F-puhelin), tai siis kysymyksiin vastataan ystävällisesti. Mitään palvelua ei vaan ehkä saa.

Nyt jos jollain on Finnairin osakkeita niin ehkä antaisin pienen vinkin. Ai perhana, minullakin on. Heidi Hautala: "vahva myy".

Suomalainen mies ja muita iskelmäohjelmia

Aamuani on taas ilostuttanut Yle, tällä kertaa olgaton puhe. Ylen paikallisessa aamuradiossa on ilmeisesti musiikkitoimittajia monelta eri planeetalta. Usein ihan tältä pallolta mutta aina silloin tällöin sattuu aamu, jolloin tuo toimittaja on tullut jostain kuun pimeältä puolelta. Silloin puheohjelman katkaisee aina Yleisradion ohjelmatoiminnan pysyväismääräysten säätämin välein reipas kotimainen iskelmähumppa. Tiedättehän, sellainen "Kop-kop-kop, avaa hakas" -tyyppinen tyylittely. No ei hätää, autonkin radiossa on kanavanvalintapainikkeet, sitä siis painamaan.

Ja kuten kaikki valppaat lukijat muistavat, Ylellä on puhekanava, nimeltänsä mielikuvituksellisesti "Puhe". Sieltä ei ole vaaraa kuulla Taiskaa, Tauskia eikä Kikeä sulostuttamassa meitä, sinne siis. Vaan kukapa siellä olikaan tänään haastateltavana sarjassa "suomalainen mies". Aivan oikein, Kake Randelin.

Sen verran Kakea innostuin kuuntelemaan (puhetta siis), että kuulin hänen pitävän siitä, että musiikin teksteissä on sanomaa, sellaista syvällistä. Pakko oli siis vilkaista vähän hittikokoelman biisejä, nimiä vain en tekstejä. Tällaisia runollisen sisällöllisiä teoksia, uskokaa tai älkää: "Hervoton remmi päällä", "Tule kanssani kammarin seslonkiin", "Hei vaan heilani suloinen" ja "Häippästään Helsinkiin". Sekä tietysti "Avaa hakas". Vautsi vau!

Paljon F-sanoja

Pikkaisen on hankala keksiä muuta kuin naama kurtussa kerrottavaa tästä aihepiiristä: valtionyhtiöidemme siipiveikko, kaikkien illaksi kotiin palaavien sankariyhtiö, meidän suur-asunnottomien ystävä. Tiedätte kyllä kenestä on kyse. F-sanasta. Mutta kerronpa kuitenkin oman versioni viime lentomatkailusta. Jos haiskahtaa katkeruudelta niin haiskahtakoon.

Kärttyisyysaihe 1. Piti maksaa tavaroiden ylipainomaksut netissä, se kun F-sivuston mukaan on sillai halvempaa. Väärin luultu, ei toiminut sivusto. Onneksi jostain jemmattuna löytyi palvelunumero ja maksu kuitenkin lopulta sujui puhelinavusteisesti, ei ihan kivuttomasti siis. Ja menkääpäs ihan huviksenne sivulle www.finnair.fi, olettekos hienompaa avauskikkailua nähneet? Tai siis tuo ”huviksenne” on hipsuissa.

Kärttyisyysaihe 2. Onhan lomamatkalaiset toki paarialuokkaa mutta voiko ihmisiä sentään pitää janossa neljän tunnin lentoa, jos ei satu olemaan euroa vesipullolliseen? Etenkin kun ei koneeseen saa kotoa edes pulloja tuoda. Onneksi vessasta ei vielä tarvinnut maksaa, eivät ole huomanneet, että sieltä saa ilmaista vettä. Ähäkutti.

Kärttyisyysaihe 3. Rikkoivat matkalla golfmailan. Ainiin, eihän se ole F:n vika, matkatavarapalveluhan on ulkoistettu. Ja kukas niistä kaiken maailman alihankkijoista nyt tietää ja minkäs niille nyt voi jos heittelevät kamoja miten sattuu. 

Kärttyisyysaihe 4. Pikku odotus kotikentällä matkatavaroita odotellessa. No, tunti sinne tai tänne, joutaahan sitä, saapuvien tavaroiden hallihan on lempipaikkani. Olisin siellä mieluusti vaikka pidempäänkin. Ainiin, eihän se ole F:n vika, matkatavarapalveluhan on ulkoistettu. Ja kukas niistä kaiken maailman alihankkijoista nyt tietää ja minkäs niille nyt voi jos sattuu olemaan vaikka kahvitunti. Ihan oikeasti tunti.

Kärttyisyysaihe 5. Vakuutus ei kuulemma maksa rikkoontunutta tavaraa jos kuuluu lentoyhtiön piikkiin. No, vakuutusyhtiö on ilmeisesti yrittänyt asioida asiassa F-yrityksen kanssa aiemmissa tapauksissaan, koskapa jättävät tuon yrittämisen nyttemmin asiakkaan huoleksi. Siispä yritettiin. Koska yhteinen omistuksemme on moderni yritys, ei sinne noin vain soitella. Asiakaspalvelun käyntikortissa on vain sähköisen palautelomakkeen osoite, ei turhaan puhelinnumeroa. Sinne siis vaan korvausvaatimuslomaketta täyttelemään. Ja täyttyihän se, ei vaan saanut laittaa maksukuitteja tai kuvia. Ja hupsis: eihän se mihinkään lähtenyt. Tosin ei toimimattomuudesta mitään ilmoitusta tullut, ei vaan viikkoon tullut kuittia lähetyksestä. Joten eikun uusi yritys. Ja vielä uusi yritys kun ei sekään onnistunut. Ja sitten soittelemaan  sivuston syöväreistä löytyneeseen maksulliseen palvelunumeroon. Ja sieltähän se selvisi: palautelomakkeessa ”tosiaan on ollut jotain pientä häikkää” (lue: ei se taida olla koskaan toiminut mutta ei sitä yleensä kukaan huomaa kun ne on tyytyväisiä saadessaan olla jotain valittavinaan). Siispä lähetin korvausvaateen puhelimessa saamaani sähköpostiosoitteeseen, jäätiin odottamaan tapahtuuko mitään.

Kärttyisyysaihe 6. Ovat kuulemma maksaneet tämän yrityksen palvelutason ilmeisesti täydellisesti romahduttaneelle johdolle kipurahabonukset siitä, että johtajat ovat joutuneet jäämään johtamaan tällaista touhua. Kukapas sitä muuten, olisihan niitä muitakin firmoja tuhottavaksi, niihin olisi kiire päästä.

Oikeasti: lensin ennen vanhaan mielelläni kotimaisilla koneilla, ihmettelin vaan hiukan joidenkin vihjailua siitä, että ”nämä kotimaiset asiakaspalvelijat ovat kovasti kohteliaita mutta noissa muissa koneissa kyllä ystävällisiä”. No, kohteliaisuus on edelleen olemassa mutta jotenkin en ole varma varaanko seuraavan Lontoon lennon BA:lta vai F:ltä. Jos vaikka hallitus saa päätettyä myymisestä niin ei tarvitse omien verorahojen pohjalta valintaa tehdä.

PS. Meinasi unohtua. Ei-ihan-kärttyisyysaihe mutta vähän ihmetytti seuraava. Menomatkan kone oli, noh sanoisinko kulahtanut. Oli huudettu kilpaileva yhtiö hätiin eli lennettiinkin Blue1:n koneella eikä F:llä lainkaan. Kuten koneen perämies asian kuulutuksessaan ilmaisi "syytä emme tiedä mutta kun käsky käy niin mehän lennetään!" Että sillä lailla.

Madonna, aikuinen nainen

Yksi suomalaisittain aika hassu ilmiö iski taas reissussa ollessa: globaali hotelli-TV:n apaattisen toljottajan painajainen, dubatut leffat. Ilmiö sai uusia vivahteita kun turkkilaishotellin kanavalta tuli amerikkalainen sarja saksaksi dubattuna ja turkiksi tekstitettynä. Vaihdoin kanavaa ja seuraavalta tuli musiikkia, viulut vin...  eikun kauniisti soivat. Siitä johtui tietysti heti kieroon mieleen, että mitäs jos nekin dubattaisiin? Jospa vaikka Wienin filharmonikoiden uudenvuoden konsertin päälle soitettaisiin Finlandiaa. Tai jos Madonnan konsertti Stadikalla saataisiin sensaatiomaisesti suorana lähetyksenä töllöön ja yllätys: täydellisessä huulisynkassa kuulisimme Paula Koivuniemen laulavan aikuisen naisen ylistystä. Ei Madonna pahastuisi, eikös sekin jo ole kypsässä iässä?

Turkissa, osa 2: tarjoilijoiden kanssa

Turistienglanti on hassunhauska kieli. Siinä tarvitaan kaksi osapuolta, jotka tietoisesti kumpikin asettuvat toistensa arvatenkin heikohkolle kielelliselle käsitetasolle. Ihan riippumatta siitä, mikä on kummankin todellinen kyvykkyys. Toisen pitää osata kysyä kohteliaasti että "hau iis joor miil söör". Johon toinen sitten vastaa yleensä täysin totuudenvastaisesti että "veri guud tänk juu". Sanojen murtaminen tapahtuu paikallisesti vivahtaen molemmin puolin. Eikä missään tapauksessa mitään muuta. Muuten käy näin:

Erä 1. Turkkilaisessa ravintolassa, kysymys kuului että maistuisikos kenties vähän lisää leipää. Yritin siihen hienostella että "I still have some left, thank you". Josta kaveri tietysti halusi kuulla sen, että sanoin "tänk juu" ja osoitin leipäkoria. Jossa pian oli pino leipää lisää. Tilanne 0-1 matsissa "eskola-osaa-tursitikieltä" (ei osannut).

Erä 2. Sama kyllä onnistuu toisinkin päin. Tyypillisestihän palveluntarjoajan sivistyneseen tiedusteluun "would you perhaps like to have your wine decanted, sir" saa turistilta vastauksen "it vos veri guud tänk juu" (suomeksi: "alkupalat oli kyllä aivan kaameaa mössöä mutta kokeillaan nyt sitten sitä pääruokaakin"). En tietysti voi tunnustaa koskaan tai esimerkiksi viime viikolla itselleni näin käyneen, mutta kiusallisen tuttu yhteisymmärryksen puutteen tilanne, eikö? Tilanne 1-1, tarjoilija ei osannut.

Erä 3. Tarjoilija harhauttaa ja vaihtaa aamiaisella saksaksi. Asiakas H.E. menee harhautukseen ja vastaa "everything is perfectly fine, thank you, you can take the plate". Liikaa informaatiota, syöttövuoro tarjoilijalle, joka toistaa kysymyksen kahdella kielellä. Johon asiakas, vaihtaen turistimoodiin: "Nou tänk juu" - koska ilmeisesti kysymys koskikin tarvetta saada täydennystä tuoremehuun. Tämä erä oli mielestäni tasan 0-0, matsi ratkaisematon. Jatkuu kyllä hamaan turismin loppuun.

Lopputulosta odotellessa olen myöntymässä globaaliin turismitotuuteen: paras vaan molempien pysyä perussetissä. "Moor wain söör?" V: "Jees pliis" ja "Coffii söör" V: "Nou tänk juu, bill pliis"

Turkissa, osa 1: caddien kanssa

Terveisiä Turkista, saksalaisten eläkeläisgolffareiden paratiisista. Eikun maasta, joka on "Euroopan sairas mies". Tuo vanha nimitys kuulemma juontuu noin 150 vuoden takaisesta Turkin valtion konkurssista. Asia, jota kannattanee pohtia kun puuhataan maata mukaan EU-kimppaan. Ehkä tehdään vaihtari: Kreikka konkkaan ja Turkki tilalle, on sitten uusi kohde jännättäväksi.

Mutta oli siellä nytkin kaikkea jänskää. Vaikkapa hauskaa sosiaalista työtehokkuutta. Hommia tehdään innolla yhdessä, aina näkyy eri touhusteluissa useampi säätäjä. Esimerkiksi kun rapiat 10 golfkentän caddiä sai yhteisen haasteen. Se haaste kuului caddiemasterille esitettynä seuraavasti: saisikos jotenkin vaihdettua reissussa katkenneen draiverin varren tilalle uuden? Caddiemaster sitä siinä pohtimaan tyyliin "of course, my friend, no problem". Paitsi että maksaahan se tietysti, ja ihan hitosti. Kaikilta kuulo- ja juoruetäisyydellä olleilta mailanpesijöiltä tipahti saman tien hanskat ja vähäpätöisemmät askareet unohtuivat. Haaste. Autettava turisti, pulassa peräti. Pakko sanoa, että ovat avuliasta porukkaa, tulimme asiallisesti informoiduksi monelta taholta siitä kuinka haastava tämä operaatio olisi, mutta ei hätää: kyllä kuntoon saadaan. Ja saatiinhan se, hyvä palvelu, erinomainen. Varmaan tuollainen yhteisöllinen puuhastelu on ihan hauskaa, mutta ei sillä vaan kansantalouden tehokkuus kasva. Väliäkös hällä, hommat hoituu ja kaikki saivat onnistumisen elämyksiä. Ja turisti kukkaronsa kepeämmäksi kantaa. Jätän tässä nyt kertomatta tarkemmin kaikki kiintoisat yksityiskohdat siitä kuinka monta kertaa tuo varsi lopulta vaihdettiin ja miksi, sekä sen kuinka sankari-caddiemaster tehtävää suorittaessaan mälläsi autonsa (tai jonkun muun auton, jäi vähän epäselväksi), jne.

Kaikkiaan siis: hieno palvelu Belekissä. Lähetetään kaikki Helsingin lentokentän matkatavarakäsittelijät opintomatkalle, ei tarvitsisi hävetä heidän onnetonta surkeuttaan turistien saapuessa "tehokkaaseen" Suomeemme. Tai kärsiä itse odotellessa tunnin verran matkatavaroita joka kerta tänne saapuessaan. Epäilen että nuo sen draiverin varrenkin alun perin poikki saivat. Ajattelin muuten perustaa FB-ryhmän tai jonkun muun matkatavarahihnaprotestin, löytyisiköhän kannatusta?

Prinssiveli, veliprinssi ja prinsessat

Nyt kun naapurin kuninkaalliset vaihteeksi ovat suosittuja, käy taas kateeksi. Tällä kertaa veliprinssiä, mikä hänen nimensä nyt olikaan. Miettikääs nyt, voiko lokoisampaa duunia keksiä? Nyt ei tarvitse enää pelätä joutuvansa hallitsemaan kuningaskuntaa, kas kun tipahti perimysjärjestyksessä jälleen pykälän. Todennäköisyys on aika pieni, että eläisi pidempään kuin sisarensa ja tämän ”prinsessa”. Nyt voi vaan relata, ei tarvitse koskaan aamuisin tehdä tiukkoja valintoja kuten esi-isänsä: että lähtisikö ehkä tänään kanijahtiin vai valloittaisiko Suomen? Voi vaan olla prinssiveli, vai sanotaankos niitä veliprinsseiksi. Hitsi että käy kateeksi.

Joku nerokas toimittaja raportoi ruotsinmaalta seuraavaa: ovat kuulemma alkaneet pohtia pitäisikö Kallen erota, jotta tekisi aikaisemmin tilaa uudelle prinsessalle, siis sille Esterelille. Siinä pitää vain miettiä kumman nerokkuudesta oli kyse, Ruotsin kansan vai sen toimittajaparan. Vai onkohan Estoililla jo kehdossa jokin suuri suunnitelma myös äitinsä raivaamiseksi tieltään, muuten ei virkaura ala yhtään aiemmin, eroaa Kustaa sitten tai ei.

Niin, se virkaura, miettikääpäs vähän. Tässä tavalliset kuolevaiset kärvistelevät kilpaa eläkeiän karkuunjuoksun kanssa mutta mitä miettivät pikkuprinsessat? No: enää noin vajaa seitsemänkymmentä vuotta niin pääsen töihin, jes! Siinä ehtii ihminen matkata marsiin ja takaisinkin ja Ruotsi taas voittaa jokusen maailmanmestaruuden ja Euroviisut. Oikein hyvin kun käy niin Suomikin pääsee jalkapallon arvokisojen jatkokarsintaan sillä välin kun prinsessaparka vaan tekee läksyjään ja harjoittelee protokollan mukaista vilkutusta. Ehkä sitten jonain päivänä, jos ei Kalle tai joku muu ehdi rähmiä koko monarkiaa pois päiviltä ennen sitä.

Mutta nyt tulee tämän blogin Se Juttu ja syvin tarkoitus. Hankin Juttuslaisseille uskoakseni huimaavan suosionkorotuksen seuraavalla sanaparilla: prinsessa Estelle. Noin, osasinpas kirjoittaa oikein. Ja Googlen palvelimet ympäri maailmaa alkoivat heti rouskuttamaan indekseihinsä tuota maagista yhdistelmää ja johtavat hauillaan lukuisat prinsessannälkäiset blogini pariin! Ja pahoitteluni niille, jotka olen tänne vääryydellä ja viekkaudella harhaanjohtanut. Ei se kuninkaallisuus(kaan) aina niin vakavaa ole, älkää suuttuko jooko.

Ne Lapset

Taas kuuntelin Ylen Puhetta. Kuten todettua siinä on hyviä haastateltavia ja tällä kertaa bonuksena oli vielä Olgattomuus (ks. http://juttuslaisseja.blogspot.com/2012/02/murehtimisia.html ). Kuultavana oli kirjailija Miina Supinen, aiemmin itselle tuntematon tuttavuus. Turinansa oli leppoisaa, pitääpä tutustua teksteihinkin.

Mutta sitten tuli juttuihin sukupolvien ammottava kuilu ja tunsin itseni elämänkokemuksen homehduttamaksi vanhaksi kävyksi. Ja nyt omat lapset silmät kiinni (tai sulkekaa tämä selaimen sivun, ihan miten vaan). Miinalta näet haastattelija kysyi, että mitenkäs kirjailijan hommat sujuu samalla äitinä ollessa. Johon Miina että ihan OK kun ne ei nyt enää ole pieniä, nuorempikin jo kolmen ikäinen (!). Sillä lailla. Onhan se varmaan jo helppohoitoisuuden huippu kun osaa jo kai vaihtaa omat vaippansakin. Mutta heti tuli mieleen vanha toistamani totuus ja nuorten vanhempien toivekuva siitä, että kyllä se lasten pito siitä "helpottuu" kunhan ne vähän kasvaa. Voin vakuuttaa: not gonna happen! Vuosien mittaan tulee kunakin aikana kustannuksia laskiessa kaiholla mieleen ne ajat kun suuria ylimääräisiä lapsenhoitokuluja tuntuivat olevan ne vaippakulut; paitsi että nekin oli silloin kestovaippoja, olihan siinä hommaa sinänsä. Pakko sanoa kuten entinen pappa kun häneltä vointia kyseltiin: "Kyllähän tää elämä pikku hiljaa alkaa helpottamaan kun kohta saa tuon lapsenkin eläkkeelle". Sitä odotellessa, tilaanpa Minna Supisen kirjat kirjastosta.



Jälkikirjoitus, jotta nyt kukaan ei vaan saisi väärää käsitystä. Ja samalla kaikille niille, joilla sattuu olemaan parivuotiaita vastuullaan: yksikään penni, sentti tai minuutti ei mene hukkaan, uhrauksista ei ole kyse!