Taraxacum officinale

Vihaan voikukkia.
Mitenkäs tällaisesta aiheesta voi muka kirjoittaa jotain, edes blogin. Minäpä kerron: helposti. Olisin voittanut kansakoulun raittiuskilpakirjoitukset mennen tullen jos olisi saanut viinan paheiden sijaan valita aiheeksi ”Miten voikukkien kanssa taistelu ajaa perheenisämme turmiolan tielle”. Ylioppilaskirjoituksesta olisi tullut täysiä hipovat pisteet kun vaan olisi saanut kertoa aiheesta ”Voikukat – yhteiskuntamme loinen vai keskeinen osa perusinfrastruktuuriamme?”. Näkökulma esseessäni olisi kallistunut edelliseen vaihtoehtoon.

Nimittäin voikukat ovat maailmassa tasan yhtä tarpeellisia kuin hyttyset ja kyykäärmeet. Jos siis asteikon toisessa päässä hyvyydessä (hyvyyspistemäärällä 100) ovat Barcelonan matsit, Newcastle Brown Ale ja kunnon avaus ykkösväylällä niin siinä toisessa päässä ovat nuo kolme ensin mainittua pistemäärällä miinus ääretön.

Eilen näytti pihanurmi taas – no, voikukkapellolta. Ajattelin, että nyt ne sitten nitistetään, tällä kertaa ei pelkästään ruohonleikkurilla vaan myös muilla konstein. Unohdin jälleen kerran, että niin olin luullut ennenkin. Mm. pari vuotta sitten kun Fiskars toi mullistavan juurienkiskontavehkeen markkinoille. Se kesti kaksi päivää ja olihan se hauskaa niin kauan kuin kesti. Mutta ei Fiskars niille juurille oikeastaan mitään voinut. Kaikista niistä jäi pätkä maahan kyttäämään seuraa kesää. Ja sitten vempain kohtasi emojättituplajuuren ja hajosi. Tuon siis unohdin ja päätin tänään ensin tuhota varret viikatteella ennen kuin leikkaan loput leikkurilla. Niin, helppo se nyt on virnistellä mutta silloin se tuntui ihan hyvältä ajatukselta.

Nyt on sitten roska-astia täynnä voikukkia ja piha täynnä – tiedätte kyllä mitä.
Vihaan voikukkia.

Autoilun etiikkaa - ja vähän pyöräilynkin

Poliisi nyt häkellyttää meitä kuuliaisia autoilijoita ja vähän muitakin. Hämeenlinnassa joku kaheli tuuppailee autollaan lapsia.  Niinpä Lainvalvontaviranomainen kehottaa ottamaan rekkarinumeron ylös kaikilta, jotka pysähtyvät suojatien eteen jalankulkijan vuoksi. Sillä lailla. Tällä konstilla Virossa ja Ruotsissa olisi poliisi hoitanut kätevästi ajoneuvorekisterin hommat paikallisen Trafin sijaan. Kas kun niissä maissa jalankulkijat saavat ilman hengenlähdön pelkoa ylittää kadun. Olisi Tallinnassa Suomen poliisin ohjein aikamoinen muistivihkojen suhina ja päivystävällä konstaapelilla riittäisi puuhaa kirjatessaan kaikki rekkarit ylös.

Eiköhän pidetä kaikki autoilijat vaan huoli siitä, ettei poliisi liikaa työllisty tuossa kirjaamishommassa: jätetään edelleen pysähtymättä suojatien eteen, nyt meillä on siihen oikein virallinen siunaus!

Tuleepa muuten mieleen pari muutakin hyvää kontrollivinkkiä meille kaikille:
-    Ajoiko joku Kehä ykkösellä alle yhdeksääkymppiä? Kortti pois.
-   Sanoiko joku sinulle töissä huomenta? Nimi ylös heti ja vinkki henkilöstöhallintoon.
-    Jättikö pyöräilijä käyttämättä elekieltä jollekin pyöräänsä lähestyneelle autolle? Aja vaan kiinni omalla fillarilla ja opeta kollega tavoille. Tiedät kyllä mikä sormi.

Aku Ankka –ressukat

Eikö vaan käy vähän sääliksi tuota jääkiekkojoukkuetta? Aina ne yrittää parhaansa, on taas hyvät pelaajat kasassa, kuviot ja asenne kohdallaan. Intoa ja yritystä riittää, peli ja kisat sujuu, odotukset on korkealla. Mutta yhtä varmasti kuin koiranp***a keväthankien sulaessa tulee lopussa aina noutaja: Akut kävelevät varmuudeksi tikkaat kiertäen ja tipahtavat viemäriaukkoon kun taas Hannu Hanhi kulkee tikkaiden alta ja löytää sieltä kallisarvoisen kultarahan.

Niin kävi taas. Vain parikymmentä sekuntia ennen loppua Tsekit nöyryyttivät Ruotsia. Ja juuri pari tuntia aiemmin Suomi oli tyypilliseen tapaansa 9 sekuntia ennen jatkoaikaa onnekkaasti kääntänyt oman matsinsa.

Mitään en lätkästä ymmärrä mutta ei ole elämä reilua, miksi Ruotsia aina koetellaan?

Säpinää kaduille (kunnes eläke meidät yllättää)

Arvatkaapas mitä olen taas kuunnellut. Aivan oikein, sitä Musiikitonta Kanavaa. Ja tällä kertaa innostuin jostakusta ns. radikaalianarkistista, joka jostain kumman syystä oli päässyt sarjaan ”Suomalainen mies” - siellähän on sentään ollut ihan kiinnostavia persoonia mukana. Nyt täytyy tietysti olla vähän kieli keskellä suuta näiden kommenttien kanssa, ettei ala katukivet lentelemään talomme ikkunasta. Imperialistikoiramme saattaisi pelästyä. Kommentoinpa kuitenkin.

Tämä anarkistiveijari kertoi taistelustaan Venäjän (sic!) sortovaltaa vastaan, ihan hyvä tuo vastustaja sinällään: kyllä siellä olisi kaikenlaisille luudille hommia. Vaan sitten tuli jutustelun ns. liikkis loppu, joka pisti vähän miettimään. Kaverilta kysyttiin, että kuinkas kauan hän aikoo tätä anarkismiaan eli kaikkea mahdollista vallankäyttöä ja yhteiskunnan institutionaalista sortoa vastaan taistella. ”No pitää tässä kohta varmaan alkaa tekemään muutakin kun ei ole vielä oikein kertynyt eläkerahastoon senttiäkään”. Nojust, näin se hyvinvointivaltio nitistää pahimmankin vastustajansa, syleilee kuoliaaksi. Jossain vaiheessa olet joka tapauksessa vanha ja/tai sairas eikä se tiiliskivi enää lennä sinne fasistijepariin asti. Kaveri siis oli tuon tiedostanut ja vähitellen oli myymässä sieluaan itselleen pelsebuubille, Yhteiskunnalle.

Vai meninkö taas itseäni ovelamman itseironistin lankaan? Hitsi.