Koronavuoden satoa, menetettyä

Alkuun niin sanottu vastuunvapautusklausuuli: tunnistan selvästi että olen koronakriisissä(kin) hyväosainen ja nämä tässä kirjatut hankaluudet eivät ole mitään verrattuna niihin terveydellisiin ja taloudellisiin vaikeuksiin, joihin tämä tilanne on monet saattanut. Mutta silti: tässä listatut arkipäivän jutut taitavat koskea meitä kaikkia, siitä riippumatta mitä näiden lisäksi on ollut vaikeuksina.

Kerrataanpa tähän lähtökohdaksi eräästä maailman toistetuimmista kliseistä yksi versio: elämä on aivan liian lyhyt, että yhtään mahdollista juhlan aihetta kannattaisi hukata.

Koronavuosi (tähän päivään mennessä 290 päivää) on kulunut päivinä murmelina, sängystä työpöydän ääreen ja sitten päivä huoneiden välillä luovien, välillä kävelyllä metsässä tai - kaikeksi onneksi - golfkentällä. Melko totaalinen karanteeni on mennyt tähän asti ihan ok, päivä kerrallaan ja siihen luottaen, että kyllä tämä tästä, kohta se loppuu. Storytelissä riittää kirjoja ja Netflixissä leffoja, mikäs tässä on ollessa. Jos kyllästyttää, otan nokoset.

Mutta pari viikkoa sitten kävi niin, että aloin järjestellä vanhoja valokuvia (nyt sen voi myöntää: joululahjakirjaa varten) ja heräsin tylyyn totuuteen. Äkkiä noissa kuvissa, joita olin järjestelemässä, vilisivät silmien edessä toisenlaiset vuodet, ne menneet, niiden yksivuotissynttärit, kaksivuotissynttärit, kolmivuotissynttärit jne., muut juhlat ja matkat. Ja kaikissa juhlissa oli ihmisiä, ystäviä ja sukulaisia holtittomasti lähekkäin ja kakkua samalla kauhalla kalastaen, viruksista viis välittäen. Mitättömiltä tuntuvaa small talkia haastellen. Kuvia katsellessa vasta havahtui siihen mitä nyt on jäänyt väliin, mistä ollaan oltu paitsi. Ja oliko se juhlissa jutustelu sittenkin tärkeämpää kuin ”small”, ehkä jopa ihan big talkia?

Turvaväleistä piittaamatonta juhlintaa vuonna 2021

Teinpä siis mielessäni listaa ja ainakin nämä tulivat heti mieleen kokonaan tai melkein täysin menetettyinä kuluneelta vuodelta:
                  ·         40 v hääpäiväjuhlat
                  ·         10-vuotisjuhlat

·         6-vuotisjuhlat

·         94-vuotisjuhlat

·         Kihlajaiset

·         Vappu

·         Juhannus

·         Lomamatkat

·         Pikkujoulut

·         Perhejoulu ja joulupukki

·         Uudenvuoden juhlat

·         Yhdet olympialaiset ja niiden neljä pistesijaa Suomelle

·         …ja ne jalkapallon ensimmäiset oikeat EM-kisat

 Ja tietysti linnan juhlien kättely, miten meinasikin unohtua. Aikuisten alle 90 v synttäreitä en laske mukaan, noita vuosia ei laskeskella.

Listaa katsoessa normielämä näyttää ennen vanhaan olleen pelkkää juhlaa, jopa niin ettei edes ehtinyt ruusuilla tanssimaan.

Kuvien katselu sai odottamaan tulevaa: tulisi nyt se hiton rokotus kaikille niin pidetään nuo väliin jääneet juhlat vaikka putkeen, juhlitaan pari viikkoa, voitetaan futiksen euroopanmestaruus, juhlitaan kahdeksaa olympiakultaa ja tanssitaan vaikka häitä (minäkin lupaan tanssia!).

 

Possot - lopullinen totuusko?

Sekä paikallisten kotkalaisten että satunnaisempien vierailijoiden keskuudessa on pitkään vellonut ratkaisemattoman tuntuinen ja intohimoisiakin tunteita ajoittain nostattava kiista: kummalla torilla on paremmat possot, Kotkan vai Karhulan? Päätimme ratkaista asian kaksihenkisen testiryhmän voimin.

 

Taustaksi asiaa tuntemattomille voidaan selventää, että vaikka siis Karhulan tori on jo yli 40 vuotta ollut myös tori Kotkassa, se ei ole Kotkan tori. Jos historia, josta konflikti juontaa, ei ole selvillä, eikä käsite ”kolme Koota” ole tuttu, voi testiin suhtautua vähemmän subjektiivisesti kuin jos taustasta on omaa perspektiiviä. Testiraporttiin perehtymistä se ei haittaa.

 

Taustamuuttujien tasapainottaminen: testiryhmän puolueettomuus

 

Testausryhmän neutraliteetti on tällaisissa vertailuissa lähes mahdotonta, jos ei haluta käyttää aivan ulkopuolisia tahoja. Täysin Kotka/Karhulasta riippumattomien testaajat eivät kuitenkaan oletettavasti pysty arvioimaan kaikkia possojen ominaisuuksia, puutteellisesta asian vivahteiden tuntemisesta johtuen. Tässä tapauksessa katsottiin kuitenkin päästyn melko hyvään objektiivisuuteen. Tämä siitä syystä, että vaikka molemmilla testiryhmäläisillä on vahva karhulalainen tausta, sitä tasapainotti toisen passista löytyvä syntymäkunnan maininta (Kotka) ja toisen 8 vuoden opiskelu tuon kaupunginosan puolella.  Neutraliteettia lisäsi testiryhmän pitkään jatkunut ulkopaikkakuntalaisuus.

 

Testitapahtuman valmistelut ja olosuhteet, interiöörin vaikutus

 

Testiin valikoitiin mahdollisimman autenttiset posson nauttimistilanteet. Juhannuksen jälkeisellä viikolla toreilla ei ollut asiatonta ulkopuolista turismia, muut possoasiakkaat eivät vaikuttaneet testijärjestelyihin. He olivat selvästi asiaan perehtyneitä paikallisia, osasivat luontevasti tilata ja saivat mitä tilasivat.

 

Myös sään puolesta olosuhteet olivat ihanteelliset ja vertailukelpoiset, lämpötila +23-24 astetta, vain kevyt tuuli. Koronavirustilanne ei vaikuttanut testiin, Kotkan alueella tilanne oli ainakin testin ajaksi helpottunut, eivätkä esimerkiksi possojonon etäisyydet haitanneet testijärjestelyjä.

 

Karhulassa on toripäivä vain kahdesti viikossa, aivan peräkkäisinä päivinä ei vertailuja onnistuttu tekemään. Kotkan testi tapahtui maanantaina, Karhulan keskiviikkona. Kellonajan vakiointi kuitenkin onnistui, possot nautittiin noin klo 11.

 

Autenttiseen toripossokokemukseen liittyy väistämättä nauttimisympäristön tunnelma. Sitä havainnoitiin syömällä possot aidossa torikahvilassa, toinen testiryhmäläinen molemmissa tapauksissa kahvin kera, toinen ilman kahvia. Kotkan torilla tapahtuma oli arkisempi, siellä possoa saa torilta joka päivä, Karhulassa elämykseen tuo juhlavuutta harvemmin toteutuva possonsyönti - nytkin tori oli koronatilanne huomioiden vaarallisenkin täynnä ja joukossa oli paljon selvästi riskiryhmäläisiä.  Toisaalta Kotkan puolella aitoutta lisäsi naapuripöydän toriparlamentin asiantuntijakeskustelu, tällä kertaa Loviisan merivartijaturman syistä (selvää ratkaisua tuohon valitettavaan tapahtumaan ei kuitenkaan kuultu).

 

Kaikkiaan voidaan todeta, että ympäristöolosuhteet eivät vaikuttaneet itse makuvertailuun merkittävästi.

 

Testatut tuotteet ja niiden tarjoilu

 

Kummallakin torilla possoja saa useammasta myyntipisteestä. Kotkassa kaikissa on myynnissä Kotkan Leipä Ky:n possotuote, Karhulassa molemmissa kahdessa pisteessä Leistin possot. Tarjoilupisteet valkoituivat pääosin testaajien vanhan tottumuksen perusteella. Testiryhmäläiset eivät valinnet itse possoyksilöitä eivätkä myyjät tienneet kyseessä olevan testitapahtuman (tilaus tehtiin perinteiseen paikallistyyliin: "kaks possoo ja yks kahvi"). Possot tarjoiltiin perinteisessä paperipussissa mutta syönnissä ehdottomasti tarvittavaa servettiä ei osattu automaattisesti tarjota.

 

Testitulokset

 

Ensin on todettava, että toinen testiryhmäläinen ei saanut selkeää eroa possojen välille, molemmissa oli omat vahvuutensa. Toisen testiryhmäläisen näkemys siis lopulta ratkaisi voittajan.

 

Kotka

 

Kotkan posso hiukan häiritsevällä pöytäpinnalla

Testaaja A:n mielestä tuote muistutti enemmänkin munkkia, hilloa ei ehkä ollut tarpeeksi eikä kuori siten rapea kuin testaajan mielestä oikean posson tulisi olla (tässä kohtaa termi "oikea" tuo testaukseen mahdollisen virhetekijän, testiryhmäläisen possohistoriasta juontuvan tottumuksen karhulalaisiin possoihin?). Testaaja H:n mielestä rakenne oli kuitenkin aivan possomainen ja tuotteen tarjoilulämpöisyys paransi vaikutelmaa. Hillo ei ehkä vain ollut riittävän tasaisesti jakaantunut.

 

Kokonaistulos: ****

 

Karhula

 

Karhulan posso kun sokeria on jo rapsutettu

Hilloa oli testiyksilöissä hiukan enemmän kuin Kotkassa ja testaaja A:ta miellytti erityisesti kuoren rapsakkuus. Hänen mielestään possoyksilö oli myös Kotkaa selvemmin possomainen, "ei munkki". Testaaja H jäi aprikoimaan pinnan liiallista sokerimäärä, sitä joutui hiukan rapsuttamaan ja pyyhkimään nautinnan aikana sormista. Kummankin testiryhmäläisen mielestä rasvan jälkituntuma oli selkeä eikä siitä selvinnyt ilman huulten pyyhintää servetillä. Tuotteen epäterveellisyydestä ei jäänyt epäselvyyttä (tosin tuosta seikasta ei jäänyt epäilyksiä Kotkassakaan).

 

Kokonaistulos: ****+

 

Yhteenveto

 

Aivan täyttä viittä tähteä ei siis tällä kertaa tullut kummallekaan, mutta voittajaksi kyllä erottui niukasti Karhulan posso. Testiryhmä painottaa, että vaikka possojen paremmuus tuli tällä kertaa ratkaistuksi, ero oli pieni ja nyt tappiolle jäänyt posso on myös täysin suositeltava tuote. Aivan varmasti jatkossakin löytyy molemmille possotuotteille uskolliset ystävänsä ja asiakkaansa. Ja vaikka kyse on perinnepossoista, niiden ominaisuuksia varmasti vielä hiotaan, ja testaajat seuraavaat mielenkiinnolla tulevia uudistuksia. Erityisesti Katkan osalta kuoren rapsakkuden lisäys voi kääntää jatkossa tilanteen toiseksi - mutta toisaalta: mitä vaikuttaisikaan pieni sokerimäärän optimointi Karhulan puolella? Jäämme jännityksellä odottamaan!

_________________________________________________________________________________

Vastuunvapautus: vaikka testi tehtiin totta kai tosissaan, testiryhmä toivoo ettei kukaan nyt sentään aivan vakavissaan raporttia lukisi 😎

Hyppää, perkele!

Näin kesän koittaessa ja ”sen-jonka-nimeä-ei-pidä-mainita” meidät kotiin vangitsemana tulee muistelleeksi merta ja veneilyä. Paitsi niitä hauskoja muistoja, myös toisenlaisia. Seuraavat asiat ovat kokeeneemmille veneilijöille tuskallisen tuttuja, mutta siltä varalta, että keskuudessamme on muitakin, kehotan heitä olemaan opeille vastaanottavaisia.

 

Kyse on veneilykurssista nimeltä ”Hyppää, perkele!”. Kuten sanottua, kaikkien meidän vanhojen wanna-be merikarhujen tuntema käsite. Muille referoin lyhyesti kurssin sisällön. Ja kerrottakoon heti alkuun, että suosittelen sitä ehdottomasti pakolliseksi kaikille veneen omistajille tai sellaisiksi aikoville.

 

Kurssin sisältö on yksinkertainen, samoin tavoitteet. Sen suorittaminen vaatii vain sen, että kykenee saamaan veneen poijukiinnitykseen laituriin pariskunnan voimin, ilman että kurssin nimeä tulee mainittua suorituksen aikaan. Et saa siis huutaa. Korostettakoon, että pariskunta tässä on täysin parisuhteen luonteesta riippumaton käsite, myöskään roolit eivät riipu mitenkään sukupuolisista määritteistä.

 

Loppukokeen suoritus menee suunnilleen näin.

Parisuhde lähenee todellista testiään

Muut kurssin osanottajat oleilevat simuloidussa tapahtumassa  venekerhon saaripaikan laiturilla tai vierasvenesatamassa veneissään. He ovat puuhaavinaan omiaan, ikään kuin huomaamatta jonkun lähestyvän. Kyse on kuitenkin ns. ”Tapahtumasta”, kaikki kyllä aina huomaavat. Vapaan paikan viereisten veneiden gastit varmistavat vaivihkaa, että fendarit ovat oikealla korkeudella. ”Avulias veneilijä” hyppää laiturille.  Toimit Kipparina, gasti eli parisuhdeosapuoli on keulassa. Lähestytte laituria, tavoitteena saada peräköysi kiinnittymään koukun avulla poijuun ja keula laituriin, ilman merkittäviä vaurioita. Suoritukset arvioidaan seuraavasti, huonommasta parempaan:

1. Et saa kiinni peräpoijusta, vene ajautuu liian kovaa laituriin kolhien mennessään naapureita. Siitä huolimatta huudat ”Hyppää, perkele!”, luulet että parisuhdeosapuoli voi toimia puskurina ennen laituria. Ei voi. Hylätty suoritus, yritä uudellen ensi vuonna (jos sinulla on vielä gasti). 
2. Saat kiinni peräpoijusta. Vauhti on kuitenkin väärä, uhkaat tuhota laiturin. Huudat ”Hyppää perkele!” mutta huuto on siinäkin mielessä turha, että parisuhdeosapuoli olisi pudonnut törmäyksessä laiturille joka tapauksessa. Tulos: laituri vaurioituu ja suoritus hylätään. Parempi onni ensi vuonna.
3. Kuten äsken, mutta vauhti on liian hidas tai peräpoijun köysi on jäänyt lyhyeksi. Ajattelet, että tilanteen voi vielä pelastaa, joten huudat ”Hyppää perkele!”. Tulos: parisuhdeosapuoli on meressä ja suoritus hylätään. Yrität uudelleen ensi vuonna.
4. Peräköysi on kiinni ja Avulias Veneilijä tarjoaa apua pyytämällä heittämään keulaköyden. Olet Tosi Veneilijä ja huudat ”pärjätään kyllä”. Ette pärjää, parisuhdeosapuoli hyppää ilman että huudat mutta on sotkenut keulaköydet tai jättänyt ne liian lyhyiksi. Saat uusia kokeen vaikka ette kiinnittyneetkään laituriin, koska et huutanut mitään.
5. Meri on onneksesi tyyni, heilautat kipparinlakkiasi iloisesti ja huolettomasti kaikille veneille ja niille, jotka  seuraavat laiturilla Tapahtumaa. Saat kiinnityskoukun lennossa poijuun, naapuriveneet ovat tarpeeksi kaukana, jarrutat pakilla juuri oikeaan aikaan ja parisuhdeosapuoli astuu kepeästi laiturille köydet oikean mittaisina, varmistaa ettei laituri tai keula vaurioituisi vaikkei vauhti täysin pysähtyisikään (joskin se toki pysähtyy) ja kiinnittää köydet. Sammutat koneen, tervehdit naapureita ja vaihdatte merimatkan kuulumiset. Avaat rommipullon. Hyväksytty suoritus, jonka suorittaaksesi sinun toki on täytynyt harjoitella Tapahtumaa Strömsössä vähintään yksi kausi. Tervetuloa veneilijäksi, mutta älä toki kuvittele, että ensi kerralla (tai koskaan enää) olisi tyyni.

Hyvää veneilykesää teille, joille sellainen koittaa. Lycka till!

Yllättäviä tuotteita yökaupassa

Prismassa kuulemma ostellaan ihmeellistä kamaa yöaikaan, sellaiseen tärkeään uutiseen törmäsin. Älkää kysykö miten törmäsin tai miksi tuollaista kirjoitellaan, en tällä kertaa kummastele journalismin syvintä tarkoitusta, toteanpa vain sisällöstä: pötyä. Jutun mukaan nimittäin merkillistä on, että miehet ostelevat öisin vaatteita. Ehkä on sinänsä merkillistä jos suomalaiset miehet ylipäänsä ostelevat vaatteita mutta ei se nyt siitä enää öisin kummallisemmaksi muutu. Asettaakseni ostokohteiden erikoisuuden oikeisiin suhteisiinsa, kerron tositarinan jonkin ajan takaa. Mikä siis on oikeasti kulmakarvoja kohottelevaa ostelemista?

Meillä on varmaan koko maan ensimmäinen vuorokauden ympäriinsä auki oleva Prisma tuossa tien toisella puolen. Jos unettomuus yllättää, voi makuuhuoneen ikkunasta vakoilla kuinka paljon autoja on sen parkkihallissa ja siten asiakkaita sisällä. Tuo tarkkailu oli pitkään ainoa tarkoitus, jonka itse öiselle aukiololle keksin. Kunnes koitti eräs kesäkuun myöhäinen ilta, jolloin äkkiä muistin jotain. Ja kuten aina, muistin unohtaneeni. Synttärit seuraavana päivänä. Onneksi toinen meistä, se seuraavan päivän juhlistettava, nukkuu aina sikeästi. Voisin mainiosti pörrätä jossain mieron teillä yökaudet, vaikka Prismassa salaisilla vaateostoksilla. No niin eksentrikko en sentään minäkään ole. Mutta nyt tuona nimenomaisena yönä minulla siis oli konsti yllättävästä haasteesta selviytymiseen, piti vaan enää keksiä, että mitä ostettavaa tähän tilanteeseen löytyisi tuosta S-ryhmän ihmeestä?

Onneksi olen tarkkaavainen aviomies ja kuuntelen tarpeita herkällä korvalla. Muistin heti pari esitettyä toivetta, jotain joille oli ilmeinen kysyntä. Kirmaisin siis vähän puolenyön jälkeen tien toiselle puolen.

Kaupassa ei todellakaan ollut ruuhkaa (en kyllä käynyt tarkastamassa oliko miesten sovituskopeissa, en olisi käynyt, vaikka tuolloin olisin jo lukenut noista miesten salaisista vaateostostavoista), ja tuo ruuhkattomuus eli tyhjyys osoittautui mainioksi jutuksi. Nimittäin jotenkin näytti siltä kuin ne molemmat havaitsemani ihmiset eli kaupan työntekijät vetäytyivät edestäni pelästyneen näköisinä sivukäytäville kun kuljin kohti kassaa lihaveitsi kädessä ja parin kilon treenipainot kainalossa. Nuo olivat ne tärkeät asiat, joiden tarpeen olin pikaisesti kaivanut muistini syövereistä. Oikeasti: niitä olin kuullut tarvittavan.

Älkää nyt erehtykö, tiedän kyllä että stereotyyppisen sovinistinen näkemys edellyttää armailleen ostettavan kultaisia helyjä, ei suinkaan tarve-esineitä. Ja myönnän itsekin joskus sortuneeni tuollaiseen jokamiehisyyteen kuin kaula- ja korvakorujen lahjoitus. Ihan ok nekin, mutta kyllä noista yöostoksista ainakin lihaveitsi on ollut tuosta alkaen hyvässä ja ahkerassa käytössä. Kiitos yö-Prisman!

Valmentamisesta ja vähän tavoitteistakin

Kasvatusrinki. Valmentaja varmistaa, että kaatunut tyttö oppii.

Ajankohtaista nyt: huonot valmentajat. Vai onko kyse sittenkin hyvästä valmentajasta? Jolla vaan on vähän huonoja tapoja ja joka on omien sanojensa mukaan hiukan temperamenttinen ja elää vahvasti tekemäänsä työtä? (HS 15.2.2020 juttu: ”Mirjami Penttinen: Olen impulsiivinen ihminen”). Keskustelu tuntuu kulkevan siinä, missä menee raja ja miten lapsia tai nuoria saa höykyttää menestyksen vuoksi. Varmaa asiassa taitaa olla vain se, että Hesarin ääninäytteen mukaista johtamistapaa ei ole Suomessakaan ihailtu enää 1930-luvun jälkeen, silloinkin kai vain armeijassamme. 

Mutta koskapa en ole synnitön, en heitä ensimmäistä kiveä - tai siis mitään kiveä, ensimmäiset on jo heitelty. Kerronpa miksi en eli teen pari tunnustusta.

Valmensin lapsia parin vuosikymmenen aikana, koripallon alkeita. Muita koristaitoja en osaakaan, alkeita vaan. Mukavaa oli, suurimmaksi osin, vaikkei maailmanmestaruuksista haaveiltu eikä menestystä juuri saavutettu, eipä juuri edes tavoiteltu. Mutta aina silloin tällöin nousee tuosta historiasta pari ikävää muistoa kummittelemaan. Kokeilen siis nyt vähenisivätkö kummitukset kun kirjaan niitä tähän.

Ensimmäinen liittyy menestyksen hakemiseen. Olimme perinteisellä Norrköpingin pääsiäismatkalla, sikäläisessä turnauksessa. Joukkue oli mukava ja pelasikin hyvin. Haasteena vain oli, että se oli vähän turhan iso, kaikki eivät mahtuneet edes pöytäkirjaan. Tein systeemin: jokainen huilii vuorollaan pelejä. Se toimi ihan hyvin, pääsimme loppuotteluun asti. Oli kova paikka varmaan kaikille niille, jotka eivät tuohon matsiin pöytäkirjaan päässeet. Mutta sitten tulee se musta hetki valmentajaurallani: peli oli tiukka ja joukkueella oli kerrankin mahdollista voittaa jotain, ensi kertaa tämän jengin historiassa. Pakollista peluutussääntöä ei ollut. Tähtipelaajammekin oli niin hermona, että huomasin häneltä jääneen aamiaisen väliin. Hermona oli kaiketi myös koutsi, muistan sählänneeni vesipullon kanssa ja kastelleeni paitani tiukan matsin tuoksinassa. Ja niin siinä kävi, että kaikkia penkillä olleita 12 pelaajaa en ehtinyt/muistanut tai muuten vaan tullut peluuttaneeksi. Voitimme pelin, kaikki olivat riemuissaan. Luulisin, että myös ne, jotka eivät finaalissa pelanneet, toivoisin niin - ainakin olen niin ajatellut niin 25 vuotta, mutta silti aina vaan kaihertaa: näinkö joidenkin katseessa pettymystä tai peräti katkeruutta?

Toinen tuokiokuva. Ollaan taas jossain turnauksessa, siihen kuuluu tällä kertaa myös taitokisa. Yksi pojista vähän epäonnistuu layupissa, jonka jälkeen pitäisi vielä juosta täysillä toiseen päähän. Harmistuksissaan poika ei juokse. Jolloin koutsi, minä siis, huutaa, ehkä jopa karjaisee (impulsiivisesti?): Juokse! Poika pelästyy ja juoksee maaliin. Kummallakaan ei ole hyvä olo.

Sattuihan noita tilanteita muitakin, jatkuvasti vaikkapa tällaisia: valmentaja tuskastuu, kääntyy seinää kohti ja kokeilee kumpi on kovempaa tekoa, koulun salin tiiliseinä vai valmentajan pää. Yleensä tasapeli. Tai kun koutsin koripallo paukahtaa lattiaan ja siitä lähes kattoon asti. Seuraavissa harkoissa kun pojat kuulevat pillin normaalia kovemman äänen, vähän levottomamman hetken jälkeen, toiminta pysähtyy ja yksi pojista kehottaa: ”Koitas lentääks pallo nyt kattoon asti!”. Ehkä ainakaan tuosta ei siis kenellekään traumaa jäänyt.

Ja vielä yksi muisto, ehkä ikävin, vaikka en siitä osaa itselleni syytä ottakaan. En tiedä miten olisin voinut sen estää paitsi organisoimalla uuden joukkueen huollon eli vanhempien vastuut paremmin. Valmensin viimeisintä varsinaista joukkuettani vähän toista vuotta. Kun olin jo lopettanut "urani", sain soiton yhdeltä isältä. Hänen poikansa oli luopunut koripallosta tultuaan kiusatuksi pukuhuoneessa, kiusaaminen oli tapahtunut minun aikanani, yhden pojan toimesta. En noihin aikoihin käynyt pukkarissa kuin vaihtamassa pikaisesti kengät mutta en myöskään mitenkään huolehtinut, että joku vanhemmista olisi katsonut poikien perään. En tiedä onko se mahdollista edes vai tuleeko tähän kohtaan se raja jossa voi sanoa: pojat on poikia, ei niitä pidä koko ajan vahtia. Yksi pojista siis kärsi ja hyvä harrastus jäi, mutta olen itseäni lohduttanut sillä että asia olisi isän pitänyt ottaa esiin heti. Tuollakin joukkueella oli muistini mukaan kiusaamattomuussäännöt, joukkueillani oli aina pelisäännöt kirjallisesti jaettuina ja läpi käytyinä.

 Voihan asian ilmaista toisinkin (HS 15.2., Mirjami Penttisen whatsapp-viesti): ”Omista asioista voi puhua, mutta joukkueen tommosista asioista, varsinkin jotka ovat vaikeita asioita, 

jotka yritetään saada selville, niistä ei kyllä puhuta ympäri ämpäri. Se ei ole sopivaa. Se ei kerta kaikkiaan ole sopivaa. Meidän täytyy saada sellainen olo, että meillä on ihana jengi, ja kaikki tytöt ovat ihania.” Kun muu tausta tuosta on tullut esiin, voi sanoa vain: surullista. Tiedän hyvin vanhasta kokemuksesta vain miten vaikeaa on olla poika, mutta miten vaikeaa onkaan olla ihana tyttö?

Tässä jupakassa ei ole kyse yhden valmentajan erikoisesta tyylistä ja 1930- luvun johtamistavasta, jota on helppo soveltaa itseään heikompiin, vielä kehitysvaiheessa oleviin nuoriin. Kyse on lasten ja nuorten vanhemmista, kilpaurheilun asenteista. Tältä se näyttää sivusta katsoen, tuo vanhempien asenne: ”Antaa palaa vaan, kunhan joukkueen menestys ei vaarannu, kohta on MM-kisat ja me vanhemmat olemme satsanneet tähän ihan v***sti”. 

Valitaan parempi hallitus, sillä se hoituu.

Postissa. Pitkä tarina ja yksi sisäkertomus

Olemme armaan puolisoni A:n kanssa siinä onnellisessa asemassa että asumme keskellä palveluita. Kahteen Prismaan on yhteensä alle kilometri, samoin kahteen Alkoon. Siis yhteensä alle kilsa. Asumme niiden välissä siis.

Mutta valitettavasti meillä on lyhyt matka myös kovin moneen postin pisteeseen. Tiedättehän Postin, se muodikas valtionyhtiö, joka joskus kuljetteli kirjeitä ja kortteja, nyttemmin lähinnä paketteja.

Ja pakettejapa oli minullekin ilmestynyt. Annetaan aluksi hiukan pisteitä Postille: digitalisaatio on tavoittanut sen ja ilmoitus tuli hienosti tekstarilla. Paketti on noudettavissa. Ja sitten ne pisteet meni. Digitaalinen järjestelmä nimittäin oli päättänyt, että paketti pitää toimittaa Niittykummun ostarille. Älkää nyt maalaiskuntien palveluiden puutteessa kärvistelevät kanssakärsijäni  pahastuko tätä pikkusieluista valitusta, mutta pakko sanoa: Niittykummun pakettipiste on vasta neljänneksi lähin meiltä päin katsottuna, miksi sinne? No siksi, että lähettävässä päässä joutuivat valittaen toteamaan että sinne se nyt vaan pitää Niittykumpuun lähettää, niin tuo digitalisaatio on viisaudessaan asian määritellyt.

Postipoika kuljettaa innoissaan pakettia,
 vaikka ohjausjärjestelmä näyttää vähän puutteelliselta

Lähin pakettipiste olisi ollut tuossa tien toisella puolen ja aika lähellä Ompussa olisi oikea Postin konttorikin. Ja vielä kolmas lähempi Kuitinmäessä, sinne olisi kylläkin joutunut kävelemään yhden pakettipisteen ohi.

Ajelin siis Niitykumpuun, johon nyt normaalisti ei ole mitään asiaa. Joka seikka taas sitten selittää, että olin siellä vähän hukassa. Ja nyt tulee oikeastaan tämän tarinan ns. sisäkertomus, tarina tarinan sisällä. Kertomus siitä kuinka vanhenin noin 10 vuodella parissa sekunnissa. Astuin ulos parkkihallin hissistä ja siinähän ne oli, Niittykummun pakettikaapit. Tosin niissä luki että Smartpost mutta sellaistahan se on nykyään näiden Mall-of-Triplojen ja Business Finla…hups, sorry. No, löysin jostain myös sanan Posti ja kyllä, meidän oman Postimme lootia nuo olivat.

Tekstarissani kerrottiin laatikon numero ja avauskoodi, ei kun avaamaan vain. Niinhän minä luulin. Aikani ähisteltyäni naapurilaatikon kaveri tunsi sympatiaa ja kertoi oikean avausmetodin. Yritin uudestaan. Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että siinä meidän kodin vieressä olevassa Postin pakettipisteessä on aivan loistava avaussysteemi, täysin intuitiivinen. Siis sellainen, jota jopa minäkin osaan käyttää, pisteet Postille siitä. Mutta se ei taidakaan olla nimeltään Samrtpost, vaan jotain rahvaanomaista kuten ”Postin pakettipiste”. Jatkoin siis äheltämistä, tarkistin vielä että Smartpostin lisäksi tosiaan pienellä luki ”Posti”, ei vaikkapa ”Nordpost”. Jep, luki.

Ja sitten vanhenin. Viereeni tuli nuorehko nainen poikansa kanssa. Olin melko varma, etten ollut (ääneen) päästänyt mitään lapsilta kiellettyä, ei nainen sen vuoksi pysähtynyt. Vaan kysyi: ”Tarvitsetteko herra apua, voinko auttaa sen lukon kanssa”. Tiedättekö, juuri sillä lailla kuin te kysytte kun vanha mummo (tai ok, pappa) kaipaa esimerkiksi vähän apua kauppakassin nostamisessa ostoskärrystä takapaksiin. Nyt oli siis tuon lauseen myötä viidessä sekunnissa 15 vuotta vanhentunut Harri-vaari hukassa modernin teknologian kanssa, ei auennut lukko, ei. Ystävällinen rouvaolettama tuli vanhuksen avuksi jopa lukemaan kanssani saamaani tekstaria. Siinä sitten yhdessä ihmettelimme, miksi viestissä puhuttiin Niitykummun ostarin R-kioskin automaatista. Ja rouva sai tyydytyksekseen opastaa vaarin kohti kulman takana olevaa kiskaa; kiitos vaan hänelle, erittäin ystävällistä. Ja arvatkaa mitä. Siellä kioskin nurkassa oli samanlainen pakettiautomaatti, kahdenkymmenen metrin päässä. Olin ollut väärässä, lähellämme ei ole neljää Postin pistettä, niitä on viisi. Sain pakettini.

Tarinan opetus ja syvimmäinen tarkoitus? Posti pysyköön kirjeissään? Ei, mutta voisivat toki kaikenlaisten ”shoppailujen” sijaan keskittyä kuljetusketjunsa suoraviivaistamiseen (anteeksi, siis logistiikkaprosessinsa digitalisaation developmentiin - oikeasti tuollaistakin anglismia kuulee). Ja sitten se sisäkertomuksen opetus: vanhenemista tapahtuu päivittäin, joskus jopa sekunneittain. Valitettavasti.

Ja kun tähän nyt tuli sisäkertomus niin kirjataanpa vielä jälkikirjoituskin. Kävin nimittäin samalla reissulla hakemassa uuden passini. Se tuli poliisilaitoksen hienon digisysteemin ansiosta Kuitinmäen R-kiskalle. Mutta arvatkaapa mitä? Ei tullut siellä olevaan Postin palvelupisteeseen vaan Matkahuollon kautta. Ehkä valtion viranomainen ei luota valtionomisteisen kuljetusfirman toimituksiin?