On vuodenaikoja ja on vuodenaikoja

Normaalistihan Suomessa on neljä vuodenaikaa. Meillä vuosi jakaantuu kahteen aikaan: on golfkausi ja sitten Emmerdaleaika. Nyt ollaan juuri siirtymävuodenajassa, molemmat voimassa. Golfkausi on siinä mielessä yksikäsitteinen, että koko perhe touhuaa samaa asiaa: silloin pelataan, ei katsota Emmerdalea, piste. Kas kun ei sitä tule, muuten katsottaisiin. Yle on armollinen myös Emmerdalegolffaraille.

Emmerdaleaikana on vähän toisin mutta ei välttämättä huonommin. Silloin saan aika rauhassa puuhastella kaikenlaista ainakin tunnin päivässä, Emmerdalea tulee suunnilleen sen verran. Vähän tulee käytännön ongelmia välillä vaikkapa ruokailun kanssa. Tällä lailla: ”onkos tää spagetti jo kypsää” V: ”no kokeile” (samaan aikaan toisaalla eli englantilaisella nummialueella Harry katsoo epäillen Ann’iin); ”miten?” V: ”no maista” (samaan aikaan toisaalla Ann ei ole huomaavinaan epäilevää katsetta). Hetken päästä molemmilla paikkakunnilla syödään, toisella raakaa pastaa, toisella ehkä ei.

Katen kuvia - no ei vaiskaan, sorry

No voivoi. Ei täällä sitten edelleenkään ole mitään kuvia. Ei ainakaan Katen. Tämä bloginpätkä on kirjoitettu testiksi. Kas kun Slaissiblogien lukijamäärä on käynyt vähäisestä erittäin vähäiseksi, lähentyen olematonta. Tämän testin tarkoitus oli katsoa, kuin paljon kävijöitä tulee kun Facebook-statukseen kirjoittaa "Vautsi mikä Kate. Uskomattomat prinsessan kohukuvat nyt linkitettynä ohessa, katso onko jopa parempi perä  kuin JLo:lla". 

Pahoitteluni kaikille vääryydellä houkutelluille...

Pikku hiiret nakertaa

Kolopallopelissä sattuu aina joskus seuraava tilanne – tai no joo, sattuu aika usein seuraava tilanne: pallo on tiiauspaikalla, viheriölle on vain kohtuullinen matka, olosuhteet ovat suotuisat onnistumiselle, tuulikin on myötäinen. Juuri silloin alkaa jossain aivojen takaosassa kuulua ikään kuin parin pienen hiiren kirskuntaa ja kuiskintaa. ”Tuota, älä anna meidän häiritä mutta satuitko huomaamaan, että siellä oikealla on pieni lammikko? Jos nyt vähän epäonnistut ja slaissi iskisi niin sinne lipsahtaa, loiskista vain. Älä nyt anna sen vaikuttaa kuitenkaan, keskity sinä siihen loistavaan suoritukseen, kaikki on kunnossa. Tulimme nyt vaan maininneeksi”. Ja kyllähän sen tietää mitä siinä käy kun hiiret ovat kerran ääneen päässeet. Mailan taaksevienti tuntuu ihan hyvältä, lyönti lähteekin vielä ihan ok. Sitten kuuluu jossain nirskahdus: ”Juu siis älä tosiaan meistä välitä, ajateltiin vaan vielä muistuttaa ettei ole mitään hätää”. Ja siellähän se pallo sitten on, kaikkein viimeisimmässä mahdollisessa paikassa, keskellä sitä hiton lätäkköä.

Slaissaavat hiiret tulivat väkisinkin mieleen kuunneltuani aivan mainion virkistävää yrittäjäpuheenvuoroa. ST1:n pääomistaja ja toimitusjohtaja Mika Anttonen kertoili kasvusta ja sen perusteluista. Ei mitään uusinta uutta ajattelua: hänen mukaansa kasvu on välttämätöntä, koskapa vasta pieni osa maailman väestä on päässyt nauttimaan hyvästä elintasosta ja nyt kun suuri enemmistö on pääsemässä mukaan, sanotaan täällä etuoikeutettujen joukossa, että stop, nyt saa riittää. Me downshiftataan, kasvu ja kehitys seis. Anttosen mukaan tuo on itsekästä ja meidän, jotka kykenemme tekemään täysillä töitä ja kehittämään maailmaa, pitää se tehdä. Ja luoda omalla tekemisellä mahdollisuuksia niille, jotka eivät vielä pärjää. Downshiftaaminen on vastuutonta, kestävä kasvu välttämätöntä, sanoo Mika Anttonen. Jes, kuulostaa järkevältä. Paitsi että pikku hiiret alkavat kuiskia. ”Taitaapa olla Mika-pojalla omat lypsävät tienposkessa. Eikös sen pidä myydä meille bensaa niin pirusti kuin vain jaksamme tankata. Nyt se yrittää saada ekobensabisneksensä kuulostamaan hyväntekeväisyydeltä. Tuo pallo loiskahtaa suoraan slaissina lammikkoon, älä vaan osta ajatusta”.

Sitten osui käteen Talouselämä ja siellä kansikuvassa bisnesajattelija Björn Suuri. Ja tuossa tapauksessa ei tarvittu pieniä hiiriä, leijonat ne korvaan karjuivat. Vaikka Wahlroos olisi mitä mieltä ja vaikka joskus ihan järkevääkin mieltä (?), en enää jaksa juttuja loppuun asti lukea. Kaikki esittämänsä ajatukset ovat aina ensin itsekkäitä, sitten vasta ajatuksia. Painetuksi ei joudu koskaan mitään muuta kuin omaa bisnestä edesauttavaa. B.W:n teorian mukaanhan ihmisen itsekkyys, oman edun tavoittelu, tuottaa markkinataloudessa aina parhaan tuloksen.

Vaan hitsi vieköön, maailman Björnit vievät uskottavuuden vähemmän björneiltä, sellaisilta kuin mielelläni uskoisin Mika Anttosen olevan. Ehkä hiiret siis ovat väärässä, ehkä ne vaan yrittävät taas saada pallon lätäkköön? Turpa kiinni hiiret, pallo greenille!

Data tulee Reitsaareen

Mikään ei herätä nostalgiaa niin kuin viikonloppu vanhoissa ”synnyinmaisemissa”. Siis Kotkan Suulisniemessä, Reitsaaressa. Suuliska on seutua, joka on ollut teollisuuspaikkakunnan työläisaluetta, omassa mielessäni aina paikallista Pispalaa. Ehkä on vieläkin, paitsi ettei teollisuutta enää ole, eikä siis taida olla työläisiäkään. Vaikka vieläkin kun katsoo Reitsaaressa mantereelle päin, näkyy Sunilan piippu. Ja kun katsoo itään merelle päin, näkyy Summan piippu. 

Ja jos ei katso mihinkään vaan laittaa silmät kiinni, voi nähdä historian. Voi nähdä miten ruotsalaiset ampuivat Ruotsinsalmen ensimmäisessä meritaistelussa 1789 juuri siitä edustan lahdelta venäläisiä, jotka piileksivät jossain siellä Summan tehtaalla päin, Pitkänsaaren ja Korkeuksien takana. Ja nähdä venäläisten koukkaavan kaleereillaan tuosta aivan vierestä Hallan salmen kautta ruotsalaisten selustaan, voittaakseen ekan erän Pohjoismaiden suurimmasta meritaistelusta ikinä.

Voi nähdä mummomme köpöttävän kohti Sunilaa, kuten joka arkipäivä, neljän kilometrin taivaltaan siivoamaan satamaa ja laivojen koliruumia. Palatakseen illalla parsimaan Suuliskan kalastajien verkkoja.

Ja voi nähdä miten Petrsa ja Kilu ovat lähteneet Suulisniemen Osuuskaupan laiturista ja viilettävät nyt avoveneellään kohti Kuutsalon itärantoja, koskapa rosvot ovat taas liikkeellä ja ”Saarelta nousi savua”.

Ja sitten kun avaa silmät, näkyy kyllä vielä Sunilan piippu mutta mahtaakos sieltä enää savua nousta? Eipä taida. Näkyy kyllä myös Summan piippu, mutta sieltä ei ainakaan tule savua. Sieltä tulee bittejä. Ja piippukin häämöttää vain hämärästi koskapa (ja tämä oli hämmästykseni aihe, tämän vasta nyt huomasin): piipun peittävät lukemattomat jättimäiset tuulimyllyt, jotka tekevät sähköä, jolla niitä bittejä pumpataan.

On nimittäin Google tullut Reitsaaren maisemaan. Mitä olisi mummo mahtanut tuumata viitisenkymmentä vuotta sitten jos saaren korkeudessa olevasta yläkerran koti-ikkunasta olisin ylettänyt kurkistamaan ja osannut puhua ynnä ymmärtänyt ennustaa. Jos siis olisin osannut kertoa seuraavaa: ”Mummo hei, kohta ei enää Summa eikä Sunila haise rahalle ollenkaan, eikä millekään muullekaan. Summassa tuotetaan tietoa maailmaan. Jotta sen muinaisen venäläisen kaleerin jälkeläinen voi sellaisella hipelöitävällä tietokoneellaan kysyä siltä summalaiselta konehuoneelta, että mistäs ihmeestä täällä kotona Novosibirskissä voisi saada tilattua kaalipiirakan kotiinkuljetuksella.”

Sen kaalipiirakan olisi mummo tuosta jutusta ehkä ymmärtänyt, mutta sen hän olisi tehnyt itse. Muulle olisi tuhahtanut, korkeintaan, ja käärinyt eväät lähteäkseen kohi Sunilaa. Siivoamaan taas laivojen ruumia, niin kauan kuin niitä nyt vielä siellä olisi.