Ralli-idoleita

Nyt kun talvi taas koittaa niin toiveikkaana heittäydyn muisteliaaksi.
Näin laulelee nykytrubaduuri, muistellen hänkin jotakin:
"Mielessäni olin Henri Toivonen
 ralli-idoli pienten poikien"
Sitten mennään laulussa tuhatta tai kahtakymppiä jossain Evitskogin mökkitiellä. Ja höpsis. Se mikään Henri Toivonen ollut, meni nyt Artulta sukupolvi väärin. Pienten poikien idoli oli nimeltään Pauli, sukunimi täsmää. Eikä ajettu faijan autolla mökkitietä, rallikuskien lisäksi ei Paulin aikoina muilla faijoilla edes autoja ollut.

Mutta meillä oli potkukelkat, "potkurit" siis. Kovin potkuteltava menijä Koivulan kyläteillä oli Minin tapaan pienenkokoinen punainen häkkyrä, en muista kenen. Sen potkurin kuski sai olla Timo Mäkinen, talli Austin vai Morris vai mikälie. Keskikokoista potkuria ajoi Pauli Toivonen, aika kovaa sekin kulki. Ja jollakin onnettomalla oli vähän isompi jalasmenoke, tietysti Simo Lampisen vähän laiskanoloinen Saabi. Sillä ei mitään koskaan voittanut, oikeastikaan.

Se oli siis kultaista kuuskytlukua, jolloin talvetkin oli vielä talvia. Hyvin pitkän ajan päästä noista ajoista kävi niin, että Espoon Nökäänkin tuli talvi: teille kasaantui lunta ja se pakkautui oikein kunnon potkukelkkakeliksi. Pakko oli lähteä kokeilemaan miten kulkee tallissa sattumalta ollut jalaksellinen vehje. Menin omasta mielestänikin aika mallikkaasti lievää alamäkeä ja kurvasin komeasti mutkassa, vähän Pauli Toivosen Monte Carlon liukkaan kelin luisua kevyesti mukaellen. Sattui kohdalle pari paikallista hyvin nuorta miehenalkua. Hurjasta vauhdista huolimatta kuulin takaani arvostavan kritiikin: "V***u se meni meni lujaa!". Kiitos vain pojat näin jäkikäteen mutta vähänpä tiedätte. Olisittepa olleet Kotipolun ja Munkkisaarenpolun mutkassa vuonna kuusikymmentäjotain. Silloin mentiin lujaa!

Uisge, veljet ja siskot, uisge

Tämä on tutkimuksellinen koe. Sen syvällisenä sisältönä on testata valvontaviranomaistemme herkkyyttä ja hallintomme kyvykkyyttä. Katsotaan kuinka holtittomasti saan kirjoitella eli missä menee sananvapauden raja.

Päivälehdessä nimittäin uutisoitiin, että Aluehallintovirasto (AVI) on kieltänyt pari blogia käyttästä v**** -sanaa samassa yhteydessä, jossa mainitaan kahden viikon kuluttua järjestettävää "Olut ja v****" -tapahtuma. Niinpä: tarkkaavaisena lukijana olet huomannut, etten ihan holtittomaksi ryhtynyt, käytän peiteilmaisua. Mutta jottei tähtien merkitys jäisi ihan epäselväksi, laitanpa tähän varmuudeksi wikipedian selityksen niille:

"Sana v**** (engl. whisky, whiskey) tulee gaelin kielen sanoista uisge beatha tai usquebaugh ’elämän vesi’. Ääntämistapa on muuttunut englannin kielen myötä muotoon whisky tai whiskey. Sanalla whisky viitataan yleensä nimenomaan skotlantilaisiin, walesilaisiin ja nykyisin myös kanadalaisiin viskeihin. Whiskey taas on yleensä yhdysvaltalaisten tai irlantilaisten viskinvalmistajien käyttämä nimitys."

Tuon mainitun melkein kielletyn tapahtuman tarkemmat tiedot löytyvät osoitteesta http://www.kaapelitehdas.fi/tapahtumat/2014/olutexpo-finland-2014 mutta jostain syystä noilla sivuilla ei kylläkään puhuta tuosta v****stä yhtään mitään. Joten ehkä minä uskallan sen tähän kirjoittaa: viski. Jään odottamaan seuraamuksia.

Hienostokaupungissa väistelemässä

Nyt harmittaa. Olen nimittäin useita vuosia potenut omantunnontuskia kun tuli kerran koiraa lenkittäessä jätettyä pari papanaa potkaisematta kunnolla ojaan, puhumattakaan pussiin korjaamisesta. Jäivät sillai ikävästi tien sivuun. Vaan eipä olisi pitänyt noin kauaa itseä tuolla ajatuksella kiduttaa. Kerronpa miksi.

Käytiin Ranskan kultahammasrannikolla, siellä missä asiat on fiiniä. Siellä eteläisen Euroopan sivistyksessä, jota Suomenkin junttilaan aina kovasti kaipaillaan. Hienoahan Nizzassa onkin, ei siinä mitään. Suojelevat puistojaankin oheisen kylttien tapaan, ettei vaan koirat pääse sotkemaan. Ja koiratpa ovatkin viisaita eläimiä, eivät paskanna puistoon, eivät. Vaan kadulle, tai siis tarkemmin ottaen jalkakäytävälle. Ihan jokaiselle niistä, joka ruutuun vielä. Sitä itseään todella riitti ja eihän se koirien vika ole, että se siinä kadulla kököttää.

Tätä toista kylttiä ensin tulkitsimme niin, että siinä on koirien P-paikka (P:llä siis tarkoittaen jotain muuta kuin pysäköintiä). Mutta kun kyltin alla ei ollut mitään ruskeaa niin varmaan sitten oikea tulkinta menee, että kakkiminen reunakiven viereen on kielletty. Päättelin merkityksen siitä, että suurin osa sontaa oli aina ihan keskellä jalkakäytävää, ei sillai kielletysti kuin tuo mäyräkoira merkin tuomitseamana tekee. Tai ehkä kyltti kieltää vain lurppakorvaisten koirien sotkut? Pystykorvaisilta olisi sitten vain puistoon meno kielletty?

Nykyisin monet ovat ottaneet harrastaakseen kuvata kaikenlaista, keräillä kuvia jostain tietyistä aiheista. Päätin aloittaa itsekin tuollaisen harrasteen, näette ohessa ensi näytteet otoksista Nizzan kaduilta. Otin pari kuvaa ikään kuin "ennen ja jälkeen" -tyylisesti. "Jälkeen" on siis sen jälkeen kun hauska matkustusryhmämme oli mennyt kohteen ohi. En kerro kenen kenkä osui - eikä hätää, jauhaantuihan se sonta katukiveen ennen kotiin pääsyä.

Mutta olisiko tuollainen kuvausharrastus kuitenkaan mikään hittisuosion takuu, ehkä kukka-asetelmat tai söpöt oravat iskevät paremmin tähän pohjoiseen sieluun. Harkitsen vielä jatkoa, Suomessa on vaikea löytää noin helposti kohteitakaan.

Ja tämän jutun pointti: miten ihmeessä nämä sottapäät ranskalaiset ovat saaneet aikaiseksi konjakin, calvadosin ja aatteen nimeltä "vapaus, veljeys, tasa-arvo"? Ja meidät sitten yhdistetään lähinnä formulakuskeihin.

Ai se itse reissu Nizzaan. Hauska oli, kiitos kysymästä! Onnea vielä kerran E&S:lle ja terveiset ynnä kiitokset reippaalle retkueellemme. Riemuitsimme sekä mainiosta ruokaopaskiertueesta että todennäköisesti Nizzan huonoimman ravintolan antimista. Vai mitä sanotte seuraavasta:

• ikkunassa lukee houkuttelevasti "Pizza" mutta valitettavasi sitä kaipaamaamme herkkua ei nyt kuitenkaan saa lainkaan
• ruokalista kannetaan pöytään jalkakäytävän toiselta puolen, se kun nyt on tälllä kertaa printattu vain liidulla mainostauluun
• pakaste-canneloni pitää lähettää "chefille" takaisin lämmitettäväksi
• "kalakeitto" osoittautuu lämmitetyksi purkkisosekeitoksi

Elämyksiä on muitakin kuin gourmet -tyyppisiä, eihän nuo jälkimmäiset edes välttämättä jää mieleen. Tuo Kuppilat kuntoon -mesta jäi. Saatiinhan me kyllä muualta hyvää ruokaa, sitähän Nizzassa riittää. Sen raaka-aineoppia voi vieraillessaan kokeilla vaikkapa kierroksella www.foodtoursofnice.com
Extreme-kokemuksia hakeville laittaisin muuten tähän myös tuon Cote d'Azurin huonoimman ruokalan nimen mutta kun meidän toipumisterapiaamme kuuluu sen aktiivinen unohtaminen.

Ja I&H:lle: Kiitos!

Vihtiläistä mökkimatkailua

Perhe matkustaa mökille Vihtiin. Lapset innokkaina vilkuttavat

Tulin sotketuksi aivan uudenlaiseen tajunnanlaajentamiskokemukseen. On ihmisiä, joilla on kaikesta päätellen pakonomainen tarve päteä masseillaan ja hankkimallaan maallisella mammonalla. Ja tietysti sillä kuinka kauniisti sen ruman rahan saavat muutettua kauniiksi elämää rikastuttavaksi esteettiseksi kokemukseksi. Ja sitten on niitä, jotka haluavat sitä kokemusta tirkistellä, kateudesta vihreinä, virallisesti virikkeitä omaan arkeensa hakien. En kerro kumpaan ryhmään kuulun mutta kyse on tietysti TV-sarjasta "Suomen kaunein koti".

No kun sotketuksi asiaan tulin (siis katsojana, en kuvattavana) niin päätänpä kertoa teillekin mitä hassua koin. Johonkin Vihdin kunnan perukoille oli joku jostain minulle arvoitukseksi jääneestä syystä päättänyt rakentaa melkoisen pramean lukaalin. Kummallista asiassa oli siis se, että jos kerran sitä massia on niin eikös sen ruusthollin voisi pystyttää vaikka Espooseen tai johonkin muuhun järkevämpään paikkaan - ihan heti ei mieleen tule kyllä että mihin muuhun. No, kun se pytinki kerran tuli jo valmiiksi landelle niin ihan viisaasti oli isäntä päätynyt rationaaliseen ratkaisuun: tehdään kesämökki samalle tontille, sinne tilan toiseen päähän.

Ajatus on ihan mielettömän kätevä ja ekologinen, sitä ohjelman tekijätkin kilpaa ihastelivat. Ja niin minäkin. Päätimme kahvipöytäkeskustelussa vähän jalostaa ajatusta. Mökille mennessä pitää päästä kunnolla fiiliksiin silti säilyttäen ekoajattelu. Siispä siihen puoliväliin sitä vähän steriiliä päärakennusta ja kuulemma "herttaisen kodikasta" kesämökkiä parkkeerataan vanha autonromu. Se pakataan joka perjantai täyteen kaikkea tarpeellista kesämökkikamaa (en nyt osaa antaa tarkempaa kuvausta tarvikkeiden laadusta konsa en ole koskaan kesämökkiretkeilyä harrastanut). Ja tarvittaessa lapset kiinni takapenkille kiljumaan, pääsevät hekin tunnelmaan. Sitten istutaan pari tuntia siinä rotiskossa ja simuloidaan ruuhkaa. Se käy helposti koska vauhtikin on aika lailla sama. Autohan on pukeilla, ei tuohon koslaan kannata turhaan autoveroja tuhlata.

Sellaista vain mietin, että mitäs jos isäntäparalle käy kuin Eskolalle aikanaan purjehdusreissulla. Muutamia tunteja oli seilattu karseessa kelissä eli räntäsateessa ja vastatuulessa kohti Sipoon Kaunissaarta. Hengissä seilorin piti ajatus perillä odottavasta palkinnosta. Jonka sitten pyysin kaivamaan eväslaukusta. Johon sitten laukun pakkaaja: "tarkoitatko sitä konjakkia, joka on keittiön pöydällä? ihmettelinkin että miksi se siihen piti nostaa lojumaan". Niin että jos tällä onnettomalla vihtiläisellä käy samalla lailla päästyään raskaasta automatkasta riutuneena lopulta pihan perälle mökkiinsä. Jäi mökkikaljat tai -viinat kotiin. Istuuko uudestaan autoonsa ja reissaa koko pitkän matkan päärakennukseen vai lintsaako vähän ja vaimolta salaa livahtaa kävellen hakemaan Martellinsa? Mitäs itse tekisitte?

NIMBY - ei vielä minun bunkkerissani

Tässä eräänä aamuna kerrottiin radiossa valppaiden liikenteenvalvojiemme rengasratsiasta. Olivat mittailleet urasyvyyksiä ja toimittajat tarkastivat vieressä asioiden tilan. Yksi viranomainen siinä oli äänessä jonkun onnellisen renkaidenomistajan vierellä. Näin se meni.
"Jaha, 5 milliä. Riittävästi, kaikki kunnossa". Kunnes oli pakko poliisimme päästä lisäämään: "Toistaiseksi".

Koskapa elämä on golfpeliä helpommassa muodossa, löysin tuolle heti analogian. Se oli selvä NIBY. Siis "not in bunker - yet". Siis se tilanne, jossa pallo ei mennytkään hiekkaesteeseen vaikka lähellä oli. Pointti on siinä että seuraava lyönti - siis yritys ylittää bunkkeri - pallon sinne suurella varmuudella vierittää. Josta syystä vanha kansanviisaus sanoo, että esteeseen kannattaa lyödä heti avauksella ettei tule yhtä turhaa välilyöntiä.

Tuossa autoilijaressukan tapauksessa poliisisetä halusi vain sanoa, että "okei, noilla renkailla olet kuivilla vielä, mutta kohta kyllä varmasti ojassa". Tiedä sitten kannattaisiko ajaa valmiiksi koko ajan sakkorenkailla koska kohtahan ne ovat kuluneet kuitenkin. Tai ajaa vain ojassa koko ajan koska kohtahan sinne kuitenkin päädytään.

Mikämikä -saaret

Suomen jalkapallojoukkua se jaksaa innostaa vanhaa bloggaria kun ei omasta lajistani eli koripallosta millään sisu anna periksi kirjoittaa. On niin raskasta vieläkin tuo Turkkitappio. Mutta siis Huuhkajat, heihin voi suhtautua viileän neutraalisti, sillä analyyttisyydellä jota aikaansa seuraavalta bloggarilta edellytetään.

Olivat reissanneet Färsaarille, miten ikinä sinne sitten reissataankin - minun piti tarkistaa wikistä pelkästään oikea kirjoitusmuoto, asukasluvusta nyt puhumattakaan (on muuten 48 197).

Ylen selostajien mukaan tuo saaristo on futisfanaatikkoja täynnä, en käy kiistämään. Ihmetytti vaan, että missäs ne fanaatikot olivat kun EM-karsintamatsissa 6000 hengen katsomossa oli tilaa melkoisesti. Tuli mieleen seuraava: miksi juuri pääkatsomon parhaat paikat ovat vapaina? Eikös voisi kalleimmat tai vip-paikat sijoittaa niille kaikkein huonoimmille mestoille ettei jää parhaat käyttämättä? Entä keitä ovatkaan Färsaarten vipit, joille paikkoja jemmataan? Ehdotan sovittavaksi ettei saarten hallituksen vuotuisia kokouksia tai kalanjalostuskombinaatin talkooiltaa - johon johto velvoitetaan mukaan - pidettäisi samana päivänä kuin Suomi kerrankin tulee kylään.

Niin se peli sitten. Kun Suomi normaalisti pelaa, homma menee näin: muut pitää palloa, muut pitää palloa, muut pitää palloa, muut pitää palloa, Suomi pitää palloa, muut pitää palloa, muut tekee maalin. Mutta miksi kun kerrankin on kiva seurata Suomen matsia pallon ollessa aika usein meikäläisillä, niin sitten käy näin: Suomi pitää palloa, Suomi pitää palloa, Suomi pitää palloa, muut pitää palloa, Suomi pitää palloa, muut tekee maalin.

Kun nyt tuo koripallo tuli mainituksi niin pakko sanoa, että tuntuu Petsku Koposen pari missattua vaparia Turkkia vastaan kuitenkin aika pikku mokalta. Siis kun vertailuna on Moisanderin loistosyöttö - färsaarten ykköspyssylle.

Vaan kukas ihme on tämä Riku Riski? Kuulostaa ihan Culkin Macaulayn roolihahmolta. Mutta pelastipa nyt sitten - ei yksin kotia vaan - EM-karsintojen jännityksen ainakin vähäksi aikaa. Hyvähyvähyvä.

Kaikki koirani

Aina välillä tulee aika vähän muistella, tänään on sellainen aika. Kertoa koirista, etenkin yhdestä niistä.

Aloitetaanpa otsikosta: se on täysin pielessä. Eihän minulla ole koskaan ollut yhtään koiraa, kaikki samassa huushollissa kanssani luuhanneet dogit ovat olleet virallisesti muiden. Omistus- huolto- ja muu suhteeni niihin on ollut sekalainen.

Koira 1 

Tämä ensimmäinen versio ilmestyi perheeseemme kun olin jotain hyvin vähän vuosia vanha. Eräs perheenjäsen löysi sen bussipysäkiltä. Joku täti oli ollut viemässä teuraaksi tai jotain sellaista ja sai täti päähänsä kysyä että eikös kukaan tytöistä sattuisi koiraa tarvitsemaan. Ja joku tytöistä tietysti sai päähänsä että totta kai, pitäähän perheessä koira olla ja eihän nyt tuollaista voi lopetettavaksi viedä. Myöhemmin en enää ihmetellyt miksi täti oli alkuperäiseen ratkaisuunsa päätynyt. 


Koira ykkösestä jäi mieleen lähinnä mummomme naapureiden puhelinsoitot. Niitä saattoi alkaa odottelemaan noin 45 minuuttia sen jälkeen kun sankari oli päässyt karkuun kotoamme. Kerronpa tarkemmin. Mummo oli joskus vierailun aikana erehtynyt antamaan turrellemme jotain herkkuja ja tuo koirien Einstein päätteli saman tapahtuvan jokaisen vierailun aikana. Se siis pinkaisi tilaisuuden tullen tuollaiset kymmenisen kilometriä Karhulan toiselta puolen toiselle puolelle. Ja koskapa mummomme oli päivät töissä, asettui hurtta rappujen eteen ulvomaan. Ei siis vain haukkumaan vaan ulvomaan. Eiväthän naapurit Reitsaaressa varsinaisesti serenadeista ilahtuneet joten ilmiantoivat karkulaisen melko pian. Sitten odoteltiin, että saatiin auto eli isä töistä paikalle ja koira kotiin. Hetken sopii miettiä että kuinka kummassa nuo eläimet oikein suunnistavat, että löytävät mummolaan? Toki Sunilan haju vähän jeesasi mutta ei sekään ihan perille johtanut.

En nyt aivan muista mikä vika Turressa oli ettei se kenenkään luottamusta herättänyt. Ei se ketään purrut, haukkui ehkä. Jotenkin sitä vaan pidettiin vähän luonnevikaisena, totta tai ei. Melko varhain päivänsä sitten taisivat päättyä muutoin kuin luonnollisesti. 

Koira 2

Tämä toinenkin tapaus oli kai jonkinlainen pelastus, minne lie olisi joutunut sekarotuinen jalokoiran pentu ilman äskeisenkin koiran pelastajan toimia. No meillehän se tämäkin päätyi. Olin siis vähän tuon ekan koiran aikoja vanhempi, eli yli 10. Tämä versio sai nimekseen Tellu. Rakensin sille oikein koirankopin, uskokaa tai älkää. Kopin kylkeen maalasin nimeksi "Lucy" -olinhan Jaska Jokuseni lukenut.

Koira 2 oli aika monessa suhteessa normaalimpi kuin edeltäjänsä. Paitsi että se oli narttu ja tykkäsi tehdä pentuja. Oli siis valeraskaana aika usein, puuhasi mukamas-pesää jonnekin nurkkaan säännöllisesti. Kerran taas oli samoissa puuhissa eteisessä kun oltiin aamiaispöydässä. Joku ihmettelemään, että on koira sen verran höynähtänyt ikääntyessään että jo kitiseekin kuin pennut. Mentiin varmuudeksi tarkistamaan tilanne ja siellä taisi olla noin neljäs tai viides pentu tulossa. No, kaikki meni kaupaksi, ei siinä mitään, terveitä sekarotuisia.

Koira 3

"Meille ei sitten koskaan oteta koiraa", versio 1. En ole ihan varma pelastettiinko tätä pentua mistään mutta pyytämättäni sekin taisi samaan huusholliin kanssani päätyä, tällä kertaa jälkikasvumme roudaamana. Ihan rotukoira oli. Vaikutti kaikin puolin mukavalta noutajalta, aiempiin verrattuna normaali tapaus. Paitsi ei sitten ollutkaan. Alkoi olla aina vaan väsyneempi ja väsyikin lopullisesti sitten jo 2 vuoden iässä: rotaukoiravikoja tai ei, sisäelimet ei olleet ihan kunnossa.

Koira 4

"Meille ei sitten koskaan koiraa", versio 2. Tällä kertaa sitä ei tuonnut kukaan, käytiin itse hakemassa. Kasvattajalle oli jäänyt yksi jäljelle, sitä ei kukaan ollut huomannut kyyristelemässä aitauksen nurkassa peloissaan. Oikeampi termi on "varovaisen epäluuloisena".

Tämä koira ei ollut insinöörikoira, se osoittautui "varovaisen epäluuloiseksi" mm. seuraavia tekniikoita kohtaan:
- Pölynimurit. Aivan erityinen epäluulo, jonka luulin vähenevän kun kuulo aikanaan heikkeni. Ilmeisesti epäilyttävää ei sitten ollutkaan meteli vaan joku - no, joku muu.
- Autot. Ensi kertoja liikennevaloissa pelkäsin poliisin pidättävän meidät etupenkkiläiset epäsiveellisestä käytöksestä. Koira se vain takapenkillä vähän läähätti kauhuissaan niin että auto tärisi samassa tahdissa.
- Junat. Oikeasti, kyllä koira voi kiertää ympyrää puolen neliön lattiatilassa koko yöjunamatkan Kolariin.
- Kuumailmapallot. Joku niistä erehtyi kerran puhaltelemaan lieskoja talomme kohdalla ja silloin tunnollisesta kotipihalla viihtyvästä noutajastamme tuli noudettava. Lähipiirin voimin noudeltiin ympäri Nökää koko ilta kunnes tuo lampsi muina koirina pihalle. Oli todennut pallojen laskeutuneen muualle, fiksu koira (not?).

Veneet on kivoja, älä taas selitä!

 - Veneet. Ullakko on täynnä erilaisia keksintöjä ja kulkusiltoja, joilla epäluuloista koiramme yritettiin saada kammettua veneeseen. Myytiin sitten vene. Tarttisko joku muuten turkkipellistä tehtyä kokoonpantavaa lankonkia, oli kallis, nyt saa halvalla.





Mutta vaikkei tuo koira veneistä piitannut niin vedestä sitäkin paremmin. Noutajan vaistot kertovat niille että vesi on uimista ja risujen noutoa varten, ruoka on syömistä varten. Noiden toimien välillä nukutaan, heilutetaan häntää ja ollaan kaikkien kavereita. Sitä tuo koira 4 oli, kaikkien paras kaveri. Ikikaveriksi koiramme kanssa pääsi suorittamalla ystävyysriitin, se menee näin: rapsuta pari sekuntia korvan takaa. Kohta tietysti huomasit tehneesi virheen, se kuono ei häviä polveltasi vaikka rapsutat toiset pari sekuntia. Tai minuuttia.

Emäntänsä hoiti koiraa nro 4 erinomaisen hienosti. Sen ansiosta tuo pysyi kunnossa ja pirteänä liki 14 vuotta, viimeisen vuoden vähäisesti kuulevana. Sellainen ongelma kuulonmenetykseen liittyy, että joskus huomaa pitkään keskustelevansa koiran kanssa henkeviä ihan vanhaan malliin. Pohditaan maailmanpolitiikkaa ja Messin pelikuntoa. Kunnes sitten muistaa ettei se mitään kuule, turha sille on analysoida. Toisaalta, yhtä viisaan näköisenä tuo seurasi edelleen, varmaan luki ajatuksia. Fiksu koira.

Mutta eihän edes Iines ikuisesti elä. Tiistaina 22.7.2014 se vietiin viimeisen kerran eläinlääkärille, tällä kertaa ei enää paranemista varten. Viime aikoina se ei enää jaksanut hirveästi köyttä vetää eteisen matolla. Mutta nyt tuntuu silti oudolta ensi kertaa melkein 14 vuoteen avata ulko-ovi ilman että kukaan seisoo köysi hampaissa häntä viuhuen vastassa. Ei kivaa. Yhtään.

Iines, 10.2000 - 22.7.2014

Valkoisemmaksi. Kiitos!

Nyt on kuulkaas jäänyt kaikilta kulttuuriharrastus niin vähiin, ettei ole edes slaissiblogeja ehditty lukea. Tunnusta pois! No ei se mitään, ei niitä ole kyllä kirjoiteltukaan joten ei ole ollut mistä lukea. Syyhän on selvä, kohta kuukauden jatkunut suomalaisen lätkäkansan kaapistatulon katalysaattori: futiksen MM-kisat. Kaikki me kilvan tuotamme pelianalyysejä some-sivustoille taktiikkakirja toisessa ja dissausslangikirja toisessa kädessä.

Mutta tulipa jalkapallonkin voittanut aihe tarttua näppäimistöön. Slaissiblogi on kaikesta päätellen siirtynyt mediavaikuttajien sarjaan. Muistatte tai ette, havaitsin jo puolitoista vuotta sitten vakavan yhteiskunnallisen epäkohdan ja puutuin siihen tarmokkaasti. Kysehän oli puhdistusaineen värimutaatiosta, puhdas valkoinen oli vaihtunut en-nyt-kuvaile-minkä keltaiseen, ks. tarkemmin http://juttuslaisseja.blogspot.fi/2012/10/sinisesta-viis-tuokaa-valkoinen-takaisin.html

Saniteettialan valmistaja on nyt mitä ilmeisimmin reagoinnut Slaisseihin. Sif on taas Vim, oikein "Vim classic". Vielä on tuotekehittäjillä tekemistä klassista valkoista tavoitellessaan mutta suunta on hyvä ja oikea. Nyt jo tunnistaa onko pönttö jäänyt pesemättä eli keltaiset rannut ovat muuta kuin pesuainetta.

Innoissani jään nyt odottamaan saniteettialan seuraavaa siirtoa. Kaikkihan tiedämme, että muotibloggaajienkaan ei tarvitse omaa korttiaan vaatekaupoissa vinguttaa. Odotan vessaharjakuormaa saapuvaksi. Mielellläni tutustuisin alan uutuuksiin, tämän kauden muotiväreihin ja harjasten karheudun kehitystrendeihin.

Vappuriehoissa

Kauhistuneita vapunviettäjiä. Viattomien henkilöllisyys peitetty

Rakas blogini: olen nyt viimein valmis kirjoittamaan kaikesta Valpurinpäivänä kokemastamme. Tapahtumista on kulunut riittävästi jotta olen voinut käsitellä asian rauhassa ja hiljaisuudessa. Muutoinkin toipuminen on sujunut hyvin, kohta ollaan valmiita taas työelämään. Näin se meni ja tämä tarina on totta!

Seppo oli junan ikkunasta satamakaupunkiin saapuessaan bongannut "jotain säpinää" Kaisaniemen puistossa. Koska se kuulosti melkein Kaivopuistolta ja sinne oli lyhyempi matka, suuntasimme sinne. Onneksi havaitsin uhkan ajoissa, siniset ilmapallot paljastivat karun totuuden. Sitä vain ihmettelen vieläkin, ettei paikalla näkynyt lainkaan mellakkapoliiseja vaikka väkijoukko oli varustautunut todella pelottavilla ilmapalloilla. Niiden naruja olisi helpopsti voinut käyttää taistelutilanteessa vaikka - no, vaikka mihin.

Palastuimme siis niukasti Kokoomuksen vapputilaisuudesta, sellaiseksi sitä ainakin epäilimme. Toipuaksemme järkytyksestä kumosimme ensimmäsen kuoharipullomme. Mutta oikeasti, miten hiivatissa kaikki puolueet pitävät vappupuheita? Ai niin, kaikki ovat nykyisin työväenpuolueita, unohdin.

Kuoharin rohkaisemana kohti etelää. Paitsi että ei päästy kuin rautatientorille, siellä oli uusi kauhun kokemus. Onneksemme arviolta viitisenkymmentä mellakkapoliisia täysissä varusteissa oli varautunut suojelemaan turvallisuuttamme. Ihan heti ei käynyt selväksi miltä meitä suojeltiin, joten otimme asiasta selvää. Ja siellähän niitä oli, uhkaavasti lastenvaunuissa ja -rattaissa väijyen, oletettavasti astaloin ja muovimiekoin aseistautuneina. Laskin ensin 30 anarkistia mutta sitten nokkamme edessä yksi pistettiin Maijaan turvaan, joten noin 29 jäi vielä uhkailemaan. 

Ajattelin laukaista uhkaavan tilanteen alkuunsa ja tunnustelin jo herkästi sävellajia "Leivosten ilmassa leikin lyömiselle". Kunnes tunsin kyljessä keveän kyynärpään. Rakas puolisoni yritti viestittää että "sen jos teet niin yhteinen taipaleemme päättyy". Harkitsin hetken ehdotusta mutta vaikka laulelmani olisi varmuudella hajottanut väkijoukon (ainakin karaistumattomat maalta kuskatut lainvartijat), olisin todennäköisesti päätynyt äskeisen kaverin perään samaan putkaan.

Pääsimme kuitenkin pälkähästä kun poliisisaattue läksi turvaamaan rattaiden ja astaloiden matkaa. Mutta tilanne alkoi uhkaavasti vaikuttaa Kaurismäen Kalmarin unionilta: emme koskaan selviytyisi Eiraan asti! Kauppatorille kuitenkin pääsimme, tai ainakin sen välittömään läheisyyteen. Mantan lakittomuus pakotti korkkaamaan seuraavat kuoharit. Niiden voimalla kykenimme vastaanottamaan Vappuparaatin. Siinä poliisivoimamme olivat liikkeellä Esplanadilla noin 20 Mustamaijan kulkueena. Olivat tosin vaihtaneet mustan värin valkoiseksi, oletettavasti erottuakseen mustapaitaisista anarkisteista, joita edelleen seurasivat. Luulisin, että mielenosoittajia oli tässä vaiheessa myös tuo 20, yksi per Maija. Rynnäkköjoukkoja kulki rinnalla sitten vähän enemmän, ihan varmuuden vuoksi vaan. Astalot voi olla vaarallisia.

Frank, Frank, Frank ja Frank, ymmärrän epätoivonne, Kaivopuisto jäi meillekin toteutumattomaksi haaveeksi. Päätimme paeta satamakaupungista. Seppo oli jo varmistanut tarkoitukseen sopivan paikallis- ja pikajunan yhdistelmän, sillä pääsi Tikkurilaan sadan viidenkympin vauhdilla kymmenessä minuutissa, Helsingin rajalle siis vielä alle tuon ajan. Jes!

Tikkurila, siellä oli meno päällä. Räntää satoi ja kolme (oikeasti! sanoinhan että tämä on tosi tarina) Kommunistisen työväenpuolueen kannattajaa istui puupenkeillä tiukasti taputtamassa vallankumousta lupaavalle puhujalle. Nyt on pakko sanoa, että siinä oli isänmaamme kuva karuimmillaan.

Anne haluasi lopuksi sanoa, että ei hän mihinkään Eiraan olisi halunnut, Lintsille hän halusi. Ja sinnekään ei päästy. Mutta jänskää oli ja uudet elämykset kuulemma karkottaa dementiaa. Ja viinaa voi olla ilman hauskaakin!

Eijalle ja muille terkkuja: ihan hauskaa oli oikeasti!

Tikkoja ja puluja

Luontosuhteeni on taas joutunut koetukselle. Siellä se nyt taas hakkaa hullun lailla sarjojaan lyhtypylvään kupuun. Tikka tai palokärki, nakuttaja kuin nakuttaja. Kello 6:15, noin suunnilleen. Siis aamuisin, siis about joka aamu. Veikkaan että joku naapuri käy välillä heittämässä kengällä koskapa Nakke siirtyy hakkaamaan seuraavaan kupuun. Ihan yhtä kovaa kuuluu makkariin sieltäkin, kiitos vaan.

Eikä tässä vielä kaikki, tein uhkaavan ensihavainnon. Mikäs se istuskelikaan langoilla portin pielessä: kyyhkynen, sepel- tai muu, huhuilija kuitenkin. Kun nakuttajat häipyvät kohta rakentelemaan pytinkiään johonkin järkevämpään paikkaan kuin lyhtypylvääseen, niin sieltä tulee seuraajat. Huhuu, huhuu. 

Meinasin harmistua, tuosta palotikasta siis. Mutta sitten satuin katsomaan jakson erilaisuuden suvaitsemisen ykkösopetusohjelmaa, toisenlaisia frendejä. Ja muistui mieleen, että olen tälläkin palstalla julistautunut suvaitsevaiseksi kaikkea muuta paitsi suvaitsemattomuutta ja kusipäitä kohtaan. Joten karkotin rumat ajatukseni ja pistin tikanheittelyä varten valitut kenkärähjät takaisin kaappiin - okei, myönnetään, jollain risulla olin sunnuntaiaamuna kerran vähän nakannut, ei osunut. 

Tein sopparin Nakke Nakuttajan kanssa ja sinut myös itseni kanssa tehneenä odottelen levollisena kyyhkyjä. On ne kuitenkin parempia kuin hyttyset ja käärmeet - siihen kohtaan vedän rajan.

Hyvin touhuttu!

Mikäs on positiivisinta kauhua mihin ihmisen lapsi voi elossaan joutua? No golfkisan palkintoseremonia ruotsalaisten kanssa tietty. Oltiin nimittäin viime viikolla etelässä ja jouduttiin keskelle ruotsalaisgolffareita. Kisasta ei oikein voinut kieltäytyä, se ei olisi ollut lainkaan snyggt tai duktigt tai mitä ne nyt aina onkaan. 

Iltaseremoniassa systeemi oli vähän kuin lasten pikkujouluissa. Tiedättehän, jokainen tuo lahjan, kukaan ei jää ilman. Jättekivat järjestäjät olivat puolestamme ostaneet osanottomaksulla rivin viinipulloja ja kaikkea muuta ihkajänskää.

Ryhmä kerrallaan käytiin sitten pokkaamassa oman valinnan mukaan palkintomme. Ja joka ryhmä oli "bra jobbat!". Joku jopa ihan "jätte bra jobbat!" Oma peli oli tietty surkeinta rävellystä mitä olen pariin vuoteen suorittanut. Mutta eipä huolta, arvatkaapa miksi: bra jobbat, Harri!

Niin, mikä paikka oli kipeänä tilaisuuden jälkeen. No selkä, sen verran kovaa oli henkinen selkääntaputtelu. On ne omaa luokkaansa, ei päästä koskaan samaan, ei.

tuitui, piip piip

Nyt on kuulemma ihan out roikkua Facebookissa. En edes yritä arvata mikä "some"-juttu sitten olisi in mutta kaikesta päätellen myös twitter alkaa olla aika last season (anteeksi ilmaisuni, pitäähän minun yrittää edes eilisen muodissa roikkua).

Mutta vielä sitä twiittailua vaan meille tyrkytetään. Veikkaan, että toimittajat innostuivat jossain arabikevään vaiheilla asiasta ja juttu jäi päälle. Samalla tyrkyt ja sosioterapiakonsultit haistoivat haaskan ja ovat edelleen sitä mieltä että nyt viestinnän maailma mullistuu. Jokainen on oikesti journalisti ja voi nyt vaikuttaa maailmaan. "Me teemme yhdessä uutistodellisuuden". Jep.

En kyllä kuuna kullan valkeanakaan keksi että miksi joku haluaisi kuulla jotain mitä juuri minulla on koko ajan pikaviestilläni sanottavana kaikille muutamille miljardeille. Mutta siitä huolimatta ajattelin kuitenkin mennä mukaan juoneen. Joten keksinpä jotain, mitä kukaan muu maailmassa ei tiedä yhtä hyvin kuin minä: onko Nöykkiön luistinrata käyttökunnossa. Se nimittäin sattuu olemaan tuossa parinkymmenen metrin päässä kyökin ikkunasta. Ja aina silloin tällöin joku onneton perheenisä köröttää turhaan paikalle kakarakatraan kanssa vain nähdäkseen, että sulanuthan se on, tai hankien peitossa.

Vaan enää ei tarvitse körötellä. Sen kun vain mobiilihärpäkkeellään tekee tiwiittihaun #Nöykkiönkenttä niin sieltähän pukkaa tulemaan maailmanhistoriallisesti merkittävää tietoa. Jaa ettei taida se turhautunut perheenisä tuota tägiä löytää? No se nyt ei ole minun ongelmani, uskon vahvasti Wiion ensimmäiseen lakiin: kaikki viestintä epäonnistuu (aina).

Paitsi että hei: pistin ekan twiitin tuossa puoli tuntia sitten ja eikös kymmenen minuutin kuluttua ollut luistelijoita aurauksen jälkeen jäällä. Nonni, siitäs sain!

Harri meets hali

Sukupolvien väliset kuilut, hohhoijaa, tylsä ja kliseinen keskustelunaihe. Mutta entäs sitten kahden sukupolven väliset? Sellaisia joutuu nykysin pohdiskelemaan.

Tässäpä malliksi yksi eilinen dialogi. Taustaksi muistutellaan mieleen, että aina ei kaikki kirjaimet ole pienille ihan helppoja artikuloitavaksi. R vaikkapa voi vaikkapa vähän liudentua välillä. 
Tapahtumapaikka: eteinen
Päähenkilöt: Harri-vaari ja pikku ee, kolme vee.  

e: Hali
Harri: Niin? (valppaana)
e: Hali!
Harri: No mitä?? (hiukan kummastuneena)
e: Lähtöhali!!! (nyt siis jo kolmella huutomerkillä, rajansa se on kolmivuotiaankin kärsivällisyydellä)

Vähitellen ja jossain vaiheessa elämää ehkä tällainen nykyaikaisen halikulttuurin esikaudella varttunut alkaa ymmärtää mistä on kyse. Ehkä vielä joskus oppiikin, jahka pienet kovasti jaksavat yrittää.

Uusi vuosi, uudet roskat

Uskollisimmat slaissiblogilaiset saattavat muistaa, että viime vuoden ns. lupaus näytti jo alkuvuodesta tulevan toteutuneeksi. Siis tuo poisviedyn roskapussin korvaaminen aina tyhjällä. No nyt tuo on lopullisesti todeksi tehty.

Olen tästä siinä määrin rohkaistunut, että uskaltaudun näin julkisesti reilusti korottamaan rimaa ja teen peräti kaksi yltiöpäistä lupausta. Toivon kaikilta rohkaisua ja kannustusta, yksin tuskin tulen selviämään. Mutta jos avullanne onnistun, olen askeleen lähempänä täysammattilaiseksi elämäntapakonsultiksi ryhtymistä. Muistattehan sen bisnesidean: opetan asettamaan tavoitteet kunkin omalle realisistiselle tasolle. Ja näin ne uudet tavoitteet omalla kohdallani vuodelle 2014 kuuluvat:

1. En enää jätä juustoa pöydälle kuivumaan. Ainakaan niin pitkäksi aikaa, että se täysin syömäkelvottomaksi muuttuisi.
2. Aina käytettyäni teepussin toimitan ilman suurta viivytystä sekä pussin että sen paperisen kuoren roskikseen. Viimeistään ensimmäisestä kehotuksesta.

Noin, nyt se kisa alkoi. Koittakoot vaan kaikki luuserit kamppailla turhaan sen "-5 kg" tai "salilla vähintään kerran viikossa" kanssa. Katsotaan taas vuoden päästä kellä kantti kesti! Nyt käväisen keittiössä, pitää tsekata pari juttua...