Johdetaan aktiivisia ihmisiä

Nyt lähestytään taas armaat kanssaslaissaajat liukkaita jäitä. Melkeinpä ahtojäitä. Mutta enpä malta olla menemättä, sen verran on kutkuttava aihe. Tässä jutussa ei nyt sitten ole mitään hauskaa, siistiä eikä huvittavaa. Ei edes ironiaa - olkaa siis varoitetut.

Nimittäin tänään 26.10. tittelillä "Greenpeace-aktivisti" YLEn uutisissa esitelty Atte Ahola (varmaan ihan jäkevä nuori mies hyvine ajatuksineen ja tarkoituksineen, en häntä tunne) kertoi seuraavaa: hän ihmettelee kuinka kummassa voi vielä tänä päivänä julkisuudessa esiintyä ihmisiä, jotka esittävät ajatuksia, että Sini Saarela olisi ns. "höynäytetty" tekemään jotain mitä tuli tehneeksi.

Pari juttua tulee ihan väkisin näin vapaa-ajattelijana mieleen. 

1) Lausuntoon ilmeisesti sisältyy Greenpeacen puolustelu sen suhteen, että olisivat muka lähettäneet viattomia teuraseläimiä marttyreiksi sinne jonnekin, pohjoisille merialueille. Aivan ilmeisesti Sini ja kumppanit ovat täysin omilla aivoillaan ajattelivia ja aivopesemättömiä ihmisiä, en muuta väitäkään. Mutta mietinpä vaan että mitä ihmettä ovat sellaiset johtajat, jotka eivät ainostaan jätä ohjeistamatta ja kieltämättä työntekijöitään/jäseniään menemästä tilanteeseeen, jossa tietävät olevan suuria (lähes varmasti toteutuvia) riskejä, vaan myös rahoittavat heille laivan ja tekevät kaikkensa että nämä työntekijät/jäsenet voisivat tuon riskin ottaa?  Siis vaikkapa heidän, noiden Greenpeace -johtajien puolesta tai sijaan. Mitäs se sellainen johtajuus oikein on? Eikö kaikin konstein tulisi yrittää estää tuollaisten riskien ottaminen? Ei siis että "juu, voitte tulla tuomituksi moniksi vuosiksi venäläiseen vankilaan liharuualle mutta valinta on ihan teidän oma, me nyt vaan kuskaamme teidät sinne" vaan niin että "ei, emme missään tapauksessa halua, että otatte tällaisen henkilökohtaisen riskin emmekä siksi voi teille nyt antaa tätä laivaa käyttöön." Ei siis "olen höynäyttämättä" vaan "estän vaaraan joutumisen". Jälkimmäinen olisi se mitä johtajien tulisi tehdä. Suojella johdettaviaan.

2) Aten lausema "kuinka voi nykypäivänä esiintyä ihmisiä, joilla on tuollaisia ajatuksia [höynäyttämiseen liittyviä]" on itse asiassa melkoisen fasistinen. Siis näkökulma siitä, että jokin toinen mielipide olisi mahdoton suvaita "enää nykypäivänä". Koska ei tuo vastakkainen mielipide nyt kovin lähellä mitään laitonta tai perustuslain vastaista ollut. Vai?

Ikeassa

Kuvitellaanpa kuulkaas pari skenaariota. Olisi vaikkapa viime viikonloppu, loistavan aurinkoinen sysksyinen sunnuntai. Sellainen, jota runnolliset novelistit tykkäisivät kuvailla parin sivun verran, jotenkin näin: "Kun kirkkaissa väreissä auringon säteissä kylpevät puut pudottelevat lehtiään, jotka hitaasti leijuen tavoittavat pian koittavaan talveen jo varautuvan syksyisesti tuoksuvan maanpinnan." Jne, tätä siis jatkuu pari sivua, kuvitelkaa itse. Kaikenkaikkiaan hieno päivä, sitä yritin tässä pohjustaa. 

Näin menee se Facebookin statuspäivitys -versio. 
Päähenkilö heräilee tuollaiseen aamupäivään ja on tietysti lehdet selailtuaan tarmoa täynnä ja mielessään suunnitelma:
- Kasvot kohtia aurinkoa ja pitkä reipas kävelylenkki iloisesti hymyillen ja vastaantulijoita kohteliaasti tervehtien
- Iltapäivällä vaikkapa taidenäyttelyyn, Atenemissakin olisi jotain riittävän kevyttä sivistävää nähtävillä
- Sieltä olisi kätevä jatkaa katsomaan virkistävä ranskalainen kulttuuripläjäys oikeassa leffateatterissa

Tässä vaiheessa suunnitelmaa kyllä jo alkoi epäily kiipeillä puseronselustaa ylöspäin. Ja tietäähän sen miten sitten kävi kun epäilys ja sen kaikki kaverit pääsivät ylös asti, johonkin sinne aivolohkoon, missä ne viitsimättömyyden portit sijaitsevatkaan.

Tuli se tosielämän versio, tästä ei ollut FB-statukseen päivitettäväksi:
- Hesarin jälkeen sohvalle vähän huilaamaan, katossakin on hyviä kohteita, joita syljellä voi tähtäillä
- Mahtoiko siinä nyt sitten vähän torkahtaa vai oliko menossa joku NFL:n matsi uusintana, mene ja tiedä
- Lounasaikakin painoi päälle, ei sitä heti sen jälkeen kovin raskasta kävelyä jaksa, ehkä sitten illalla
- Ateneum taisi nyt jäädä kuitenikin väliin, jotain tärkeää oli Ikeasta haettavana?
- Paitsi että ei sitä tärkeää sitten siellä ollutkaan, lopussa oli tuote, unohtui tarkistaa sivustoilta ennen lähtöä. Pari tuikkukynttilää löytyi, tarvitaanhan niitäkin toki aina. Syksy ja kaikki.
- Ja näkeehän niitä leffoja töllöstäkin, tartte mihinkään kirkolle asti niitä varta vasten mennä katselemaan. Paitsi että nyt ei kyllä tainnut tulla katsottua telkkaristakaan, olisiko lopulta tähtien kanssa tanssittu tai jotain.

Ehkä sitten ensi viikonloppuna. Tai silleen. Eipä ihme, ettei tämä ole suursuosittu lifestyle-blogi.

Kuka on kuka

Dokkari nimeltä "Miesten kylä" kertoo pesunkestävistä maalaisserbeistä (mahtavatko peräti Kosovossa asustaa?), jotka etsivät vaimoa. Ei taida omasta kylästä löytyä, joten eikun Albanian puolelle rajaa koettamaan. Paitsi että passi puuttuu. Ja sitä ei saa koskapa mies, Zoran, on hukassa. Tarkemmin ottaen hukassa on hänen identiteettinsä eli tiedot kylän rekisteristä. Zoran siinä sitten katsoo vilpittömän pöllämystyneenä seinää ja ihmettelee: "Missä minä olen?". Onkohan tämä sitä eksistentialismia?

Samoihin aikoihin pohjoisessa, Suomessa asti, tosi-TV:ssä on poliisiparalla erilainen pulma. Passi on mutta mies puuttuu! Poliisisetä istuu maijassa, ei tunnu tietävän että kuusestakos se passi on hänen kouraansa tipahtanut ja puhisee kuolemattoman ihmetyksen: "Nyt pitäisi enää tietää että kenen tämä passi on!". Vääjäämättä tulee katsojalle mieleen, että mitäs jos katsoisit siitä passista.

On nyt kyllä eri paria pulmat eri puolilla Eurooppaa.Toisaalla mies mutta ei passia, toisaalla passi mutta ei miestä. Ymmällään ollaan yhtäläisesti. Muistuu Kipling mieleen: "etelä on etelä ja pohjoinen on pohjoinen, konsaan ei ne kohtaa". Vai miten se meni.

Kateellista panettelua(ko)

Kuuntelin Mallitoimiston Johtajaa. Te, jotka satuitte samaisen Puhe-haastelun kuulemaan tänään 15.10., osaatte arvostaa suoritustani, kuuntelin nimittäin loppuun asti. Tosin kerran taisin jo luovuttaa ja vaihtaa hetkeksi kanavaa mutta omatunto alkoi kolkuttaa. Näin mietin: olen juuri saanut itseni aloittamaan saksalaisen hävittäjälentäjän muistelmat ja perustelen sen lukemista maailmankuvan avartamisella ja kaikenlaisten näkemysten kuulemisella. Pitäähän tuolla samalla perusteella uskaltaa kuunnella myös Laila Snellmania. Vai?

Tiedättekös mikä oli kaikkein tuskaisinta. Se "catch 22", jolla nykyään yhdellä huolimattomalta kuulostavalla nutta tarkkaan harkitulla sivalluksella huitaistaan kaikki kritiikki sosiaalisen kanssakäymisen jäteojaan. Näin se kuuluu ja näin sen Lailakin sanaili: ei täällä ahdistavassa Suomessa mitään voi yrittää saada aikaan kun kateelliset on heti tuomitsemassa. En siis millään kehdannut kääntää lopullisesti kanavaa ja todeta että karseeta saissea. Olisin tuominnut itseni tuonne kadehtivien ali-ihmisten soppaan. Arvatte mikä oli helpotukseni määrä kun Olga K:kin lopulta älysi lopettaa imartelunsa eli haastattelun. Heti radio kiinni, muutama syvähengitys ja kuuntelemaan auton ja aamuruuhkan hyrinää. Vihaiset autontorvetkin tuntuivat soivan ympärillä rauhoittavasti kuin 2. sinfonian jouset. Mutta en ole kade, en, sain sen todistettua itselleni. 

Kasvattakaa luonnettanne, kuunnelkaa juttu Ylen  Areenasta 
http://areena.yle.fi/radio/2058367

Kertauksena. catch 22 = kikka jolla mm. vastaväite tehdään pätemättömäksi. Niinpä Jossarian ei päässyt sodasta olemalla hullu, koska jos oli tarpeeksi viisas ilmoittautuakseen hulluksi, ei voinut olla hullu. Kirjassa "Me sotasankarit" siis.

Haaveet, prinsessat ja Mr Jones

Nyt on kuulkaas taas kirjoittamisen aiheet käyneet blogistille vähiin. Kun ei muuta keksi niin pitää alkaa muistella  menetettyä tulevaisuutta. Miettiä syvällisyyksiä. Pohtia vakavia. Surkeilla menneissä muisteluissa.

Syytän tästä olotilasta Saku Tuomista. Tiedättehän, mies joka tuotti jonkun suositun tv-ohjelman ja alkoi sitten puuhastelemaan. Uskoisin puuhastelun olevan hauskaa hommaa sinänsä, itsekin tykkäisin. Mutta pakko on myöntää, että on Sakulla sanottavaakin, työnteosta ja elämisestä. Tuosta viime mainitusta kirjoitti ihan kirjan, me ihmiset kun nykyisin tarvitsemme kirja-apua osataksemme elää. Jos ei kirjat auta, kannattaa kokeilla personal life-traineria. En tiedä onko tuollaisia, mutta jos ei ole, ryhtyköön joku heti. Mulle provikat.

Saku Tuominen kävi radiossa (juujuu, Siinä Ohjelmassa) ja ihmetteli tuhat/miljoona/tsiljoona kertaa ihmeteltyä asiaa: miten kummassa tytöstä, joka 5-vuotiaana kysyttäessä kertoo haaveilevansa olevansa prinsessa ja huutavansa ikkunasta koko maailmalle - niin miten tuosta tytöstä tulee keski-ikäinen nainen, jonka haaveena on ehtiä joskus lukemaan kirjan. Vastaus tietysti on: helposti. Mutta siitäpä oli hyvä alkaa pohtia omia syviä syntyjä.

Muistelen nuorena melkein-kapinallisena kuunnelleni yhtenä suosikkibiisinä Dylanin "Ballad of a thin man"iä. Jostain kumman syystä kuuntelen sitä nykyisin usein imuroidessani, kuulokkeet korvissa siis tietty. En varmaan ennenkään ymmärtänyt biisistä mitään, vielä vähemmän nykyisin. Sen vain muistan että kun R. Zimmerman lauloi
"Something is happening here but you don't know what it is - do you, mister Jones"
niin yksi asia tuntui tuolloin pläkkiselvältä. Ei tule koskemaan minua, herra Jonesiksi en joudu.

Vaan nykyisin kun pyörittelee päätä ympäri, vähän taaksepäinkin, niin väkisin voi tulla mieleen, ettei se nyt niin kamalaa olisi jos sanottaisiin kuten Bob saneli herra Jonesista:
You’ve been with the professors 
And they’ve all liked your looks
With great lawyers you have 
Discussed lepers and crooks
You’ve been through all of 
F. Scott Fitzgerald’s books 
You’re very well read
It’s well known 

Mitäs hiisiä siis tuossa vuosien 1976 ja 2013 välillä on tapahtunut? Ja miksi silti joku Ismo Alanko vielä jaksaa, miksei me muut? Vai jaksatteko? Jaksaako Ismokaan?

Ei, en ole ostamassa Harrikkaa, en kiipeä venäläiseen porauslauttaan enkä edes valmistaudu rauhanmarssille. Enkä oikeasti ole koskaan haaveillutkaan kovin kummoisia. Kunhan sitä haaveilua vaan jaksavat ne pikku-melkein-prinsessat, jotka eivät vielä haaveile ehtivänsä lukemaan kirjan.