Uusia kauppoja ja palvelutori

Ylpeä kauppias odottelee asiakkaitaan Isoon Omenaan

Me saatiin tänne läntiseen melkein-metromaailmaankin kansallisen tason rahankierrätyskeskus: Iso-Omena laajensi. Piti käydä ihmettelemässä kun kerta ihan vieressä bunkkaillaan, tässä ensikontaktin ns. kylmät tyypit.

Älkääkä nyt vaan luulko, että alkaisin retostelemaan pahojen ostosparatiisien pinnallista tuhlausyhteiskuntaa pönkittävää ja pikkukauppoja tuhoavaa paikallisimperialismia. No ei, koskapa: on ihan mukavaa kun voi kävellen käydä ostamassa kaiken tarvitsemansa, sellaisenkin mitä ei ihan naapurissa olevasta Tokmannista tai Golfbalancesta saa. Ja taidan edelleen käydä myös 50 metrin päästä löytyvässä jätti-Prismassamme, joten ei tuo lähikauppakaan tuosta mihinkään kuole - toki toivoisin vielä suojatien siirtoa risteyksen tälle puolelle, nyt joutuu Prismaan mennessä kiertämään montakymmentä metriä.

Mutta niin, siitä Isosta Omenasta. Vähän kyllä pelottaa kaikki syntyneet ravintolat, pasta- pihvi- texmex- ja olutmestat. Ei tee hyvää taloudelle eikä aina terveydellekään, vaikka melkein 10 minuutin reippaan kävelylenkin samalla joutuisi tekemäänkin. Toivottavasti on huono ruoka ja pelkkää lageria.

Sen sijaan julkisten palveluiden puoli eli uusi "palvelutori" nyt kyllä taisi vähän kämmätä. Tai no, tarkoitusperistä riippuen tietysti. Voihan olla, että ihan kaupungin tulostavoitteisiin oli kirjattu kaikkien kulkutautien mahdollisimman nopea levittäminen koko väestöön. Se käy nimittäin äärimmäisen tehokkaasti uudella konseptilla, jossa terveyskeskuksen odotustila sijoitetaan avoimen kirjastotilan ja lasten touhunurkkauksen väliin. On räkätautisten kätevää käydä selailemassa vaikkapa lehtiuutuudet (jotka ovat juuri siinä päässä kirjastoa). Ja jos ei lapsesi ole vielä päiväkodin viimeisintä kiertävää ylläriä saanut niin nyt sai kun touhusi samassa puuhatilassa vuoroaan odottelevan vesirokkoisen kanssa - vai mitä näitä tauteja onkaan.

Yhtä asiaa olen kyllä pitkään ihmetellyt, kuvan mukaiset mainokset kun ovat olleet jo jonkin aikaa Ompussa. Miten niin "Suomen upeimmat asiakkaat"? Ovatkos H&M:n ja Dressmanin muissa liikkeissä käyvät asiakkaat jotenkin huonompia asiakkaita? Ja mistäs hiivasta oikein tiedätte että upeimmat, mitäs jos sisään astuessani en olekaan niiden joukossa vaan vähän vähemmän "fabulous" kunnossa, enkö pääsekään sisään? Pösilö mainos. Veikkaan, ettei pärjää edes piirikunnallisissa mainosmaakarien vuosikilpailuissa.

Nyt sitä metroa tässä enää venaillaan... 

Hyvästi parempi maailma

Miten kaukana on parempi maailma? No ihan hiivatin kaukana. 

Otan esimerkin, jätteet. Niiden kierrätys on kuulemma hieno juttu. Siinä taitaa olla kyse viitseliäisyydestä, pienen vaivan näkemisestä kuvitellun tai todellisen yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Vaan kuinka ihmeessä tuota pientä vaivaa tai viitseliäisyystä voi odottaa keneltäkään niin kauan kuin todellisuus normiroskienkin kanssa on oheisen kuvan mukainen. 

Kuva esittää tilannetta tänään talomme roskishuoneessa. Kauhea tai ainakin riittävä määrä roska-astioita, eikö. Osassa kansi mahtuu kiinni, osassapa ei ihan. Äkkinäisempi voisi luulla, että nämä etummaiset tulvivat yli koskapa kaikki ovat jo täynnä. Nope, eivät ole, takimmainen on jopa melkein tyhjä, katsopa vaan toista kuvaa.

Jos idiootit pösilöt laiskimukset (lue: normi-ihmiset, me kaikkien meidän naapurit) ovat niin patalaiskoja ja tyhmiä etteivät jaksa tai viitsi tai ymmärrä kävellä noita jäljellä olevaa viittä metriä viedäkseen roskat tyhjään astiaan niin miten helkkarissa oikein luulette että sodat loppuvat ja ilmastonmuutos hidastuu eli maailma tästä mihinkään paranee?

Päästäkseen tuonne roskahuoneeseen on ihmisen täytynyt ensin ajella hissillä ja sitten kävellä vielä melko pitkä matka (noin 75 askelta meiltä, laskin sen). Sitten vaan voimat loppui, juuri kalkkiviivoilla, minkäs sille voi. Sankarimme jaksoivat vielä raottaa hiukan jo puoliksi avoimen lähimmän astian kantta ja nostaa roskapussin täpötäyteen astiaan ennen lopullista uuvahtamista. Ja perässä tulevat urpelot toistivat rituaalin.

Ja uskokaa huviksenne, tämä ei ollut poikkeustapaus. Samalla lailla etummaiset roskikset tulvivat yli ja takimmaiset ovat tyhjinä jatkuvasti; todisteena kuva 3, otettu jokin aika sitten. Mitähän jätehuoltohenkilömme ajattelevat roudatessaan roska-astioita, maasta sinne tippuvia pusseja keräillen? Sallin heidän vähän kiroilla, kiroilen vähän ihan sympatian vuoksi minäkin.



Tämä on siitä mukava julkistettu herjauskirjoitus, että kukaan ei voi syyttää että haukuin häntä laiskaksi tai tyhmäksi julkisesti. Niin hölmö sentään kukaan ei ole, että tunnustaisi tuolla tavoin toimivansa ja nostaisi herjaussyytteen. Tai hitostakos noista tietää, älkää siis kuitenkaan kertoko naapureillemme.

Varoittavia merkkejä

Katso äiti, ei hampaita!

Kävelinpä taas aamuna muutamana kouluunmenon aikaan pysäkille. Valppaana, etten vahingossa kävellyt kenenkään päälle. Olenhan tullut tietämään, että lapset ovat elävä varoitusmerkki liikenteessä. Ja niinhän ne ovatkin.

Kunnes sitten juuri opin, että puhelinta suojatiellä räveltävä noin ekaluokkalainen tyttö se vasta varoitus onkin. Näytti vaaralliselta, ei puhelimen kannalta.

Mutta olisiko vielä varoittavampi merkki potkulautaa yhdellä kädellä puhelimen kanssa ohjaileva ehkä tokaluokkalainen: kaikkien varoitusmerkkien kunkku?

Paitsi että seuraavaksi vastaan tuli kohti risteystä alamäkeä päästelevä pyöräilevä ala-astelainen. Mutta ei huolta: ilma oli niin kylmä, ettei kännykkä ollut kädessä. Molemmat kädet olivat nimittäin tiukasti pusakan taskuissa.

Biohakkerointia

Biohakkeri? Eilen olisin vielä luullut että sellaisella silputaan piharoskia. Nyt tiedän paremmin.

Kuvassa esi-digiaikainen biohakkeri

A-studiossa tänään "biohakkeri" Teemu Arina kertoi harrastavansa itsensä tutkiskelua, peräti mittaamista. Eikä vaan silloin tällöin vaan jatkuvasti. Kaveri vaikutti olevan innoissaan siitä että sai pitää päällään jotain hiivatin "älypaitaa", joka sinkautti älypuhelimeensa pulssin ja ehkä silmien räpytystiheyden ja muuta kiintoisaa. Älytönpaita, sanoisin minä.

Varmaan on niin että jatkuva itseanalyysi ja taulukointi tuo kansanterveyttä. Siis jos kaikki ne sen tekisivät, joiden tosiaan olisi syytä mittailla. Mutta kun sitä nyt tuntuvat harrastelevan perusterveet hyväkuntoiset nuoret. Tervettä?

Kun olen mittaillut itseäni ilman siihen sisältyvää suurta intohimoa nelisenkymmentä vuotta, rei'ittäen sormenpäitä viimeisten vuosikymmenten aikana arviolta parikymmentä tuhatta kertaa, niin tulinpa ihmetelleeksi seuraavaa. Olisiko tuollainen mittausfriikki jopa innoissaan kun pääsisi samaan tilanteeseen, tutkiiko hän sykettään ja muita arvoja jopa sairaalloisen toiveikkaana havaitakseen pienen anomalian tuloksissa? Päästäkseen ihan oikeasti tällaiseksi ammattilaiseksi mittailemaan jotain relevanttia suuretta loppuiäkseen. Voin vakuuttaa: ei kannata unelmoida moisesta.

Ja myönnetään että kyllä mielenkiinnolla odotan itsekin digiteknologian kiintoisia lääketiedeuutisia, eniten Googlen piilolaseja, jotka mittaavat verensokerin silmänesteestä, jatkuvasti. Ovat jo kliinisissä testeissä. Mutta en nyt kyllä sellaisia ihan vaan niiden silmittömän hauskuuden vuoksi pitäisi.

Sohvalta sohvalle (ja takaisin)

Kanavapujottelua harrastettiin, sitä penkkiurheilijan ykkösurheilulajia. Mahtavan ohjelmaidean ovat julkisen palvelun lähetys- ja tuotantoyhtiössämme keksineet: Sohvaperunat. Siinä kuvataan ihmisiä katsomassa televisiota. Oli ihan pakko alkaa kehittää ideaa vähän vielä eteenpäin.

Kuvattaisiin vaikka meitä kun katsomme Sohvaperunoita katsomassa töllöä. Nimittäin ei siinä mitään, että joku tekee tuollaista ohjelmaa mutta että me käytimme monta minuuttia katsoessamme sitä. Se kannattaisi ikuistaa.

Ja sitten lisäkierre: mitäs kun sohvaperunat Sohvaperunoissa sattuvat katsomaan TV:tä, josta tulee ohjelmaa, jossa he katsovat itse TV:tä. Siinä aletaan olla reality-tv:n ja metaohjelmien ytimessä, eikö? Postmodernia eksistentialismia!

Lunta vai loskaa, valitse siitä

Näillä sivustoilla ovat uskolliset lukijani saaneet kanssani eläytyä espoolaisen työmatka-autoilijaan karuun arkeen. Taisteluun aamuista rattiin nukahtamista ja aina nurkan takana väijyviä itsemurhapyöräilijöitä vastaan. Vaan ettepä seuraa enää, tilanne nimittäin on muuttunut: olen luomassa ihan uudenlaista suhdetta, kumppaneina bussit, ratikat ja metrokin. Kerron ehkä joskus tarkemmin kuinka tässä saagassa käy, tässä vain väliaikaraportti nykykäytännön sivutuotoksista.

On nimittäin talvi. Vanhaan kunnon autoiluaikaan sitä ei niin havainnut, webasto lämmitti kärryn valmiiksi ja nastarenkaat hoitivat sohjon ja jään.

Ei se mitään, opin aika pian perusasiat, parin vähän viluisemman aamun jälkeen:

• Boxerit on nounou, puolipitkätkin aika paha juttu
• Pipon on hyvä pitää tuulta, jos ei pidä, kannattaa käyttää kunnon hattua
• Sitä kunnon hattua ei kannata jättää metroon
• Empire-keskustan asemakaava on suunniteltu ennen viemäriputkia siten, että mereltä puhaltava tuuli vie hajut mennessään. Nykyisin se vie vain aivot päästä jäähän. Pasilan silta onkin ehkä vain Suomen toiseksi kylmin paikka, Aleksanterinkadun itäpää koillistuulella -20 asteessa meri puoliksi avoimena menee ohi.

Urhea lumiturvamies on saanut virkamiehen pelastettua.

Ihminen oppii, nuokin jutut olin juuri sisäistänyt kun talvi vähän muuttui. Nyt on sitten pari päivää hikoiltu paita märkänä bussissa (niinpä, niiden lämpötilansäätö ei ehkä ole ihan kuin siinä tsekkiläisessä laatukärryssä, joka nyt on paremmassa käytössä). Osaan kohta ehkä valita vaatetuksen, saas nähdä.

Mutta löytäiskös jostain kalossit? Ja oikeasti, miksei niitä lumia voitu aurata pois ennen kuin sulivat sohjoksi? Juu tiedetään, onhan se vesisade jopa virolaistyövoimaa halvempi duunari. Mutta ihan kiintoisa elämys. Pitää pysyä jääsohjossa yhtä hereillä kuin autossa Mechelininkadulla, kamikaze-pyöräilijät korvautuvat jäämiinoilla ja vaihtelua tuo katolta tippuva lumi. Valinnanvaraa vaaroissa.

Mutta hei: onkos jollain myydä kunnon kämppä jostain tulevan Länsimetron varrelta, mielellään saisi mennä jo nyt bussi ihan vierestä? Tai eikun: joku sisähalliparkkis Senaatintorin kulmilta, halvalla kiitos! 

Meni nimittäin melkein puolitoista tuntia työmatkaan eilen. Yhteen suuntaan siis :-(

Downton Abbey, final ending

"Mitä muuta voisimme vielä toivoa" kysyi Granthamin jaarli Downtonin vihovihoviimeisen jakson lopussa. Sen jälkeen kun kaikki olivat saaneet toisensa, sairaat ihmeparantuneet ja terveet poikalapset syntyneet maagisen taikasauvan eli käsikirjoittajan kaikkivaltiaan vallan armoittamana.

Mitä siis jäi vielä, no minäpä kerron. Lisäsokerointi lopun kermakakkuun, tämä karsittiin kun kaikkeen ei sentään edes vapaamielinen Englanti taivu vaikka jo sisäkkö saikin hovimestarin sijaan kantaa teen seurusteluhuoneeseen. 

Näin siis meni haltuuni kulkeutuneen salaisen käsikirjoituksen mukaan loppu oikeasti:

Kesken häähumun alakerran oveen kolkutetaan, uusi hovi Barrow menee leuka pystyssä avaamaan. Ulkona seisoo kapsäkki kädessään nuori miespalvelijakokelas, vienosti ja hiukan arasti hymyillen. Kuvakulma kääntyy Barrow'n kasvoihin. Leuka pysyy koholla mutta samalla kun pää hiukan kallistuu, oikea suupieli kohoaa vastaamaan tulokkaan kutsuvaan hymyyn.
The End.