Prinssiveli, veliprinssi ja prinsessat

Nyt kun naapurin kuninkaalliset vaihteeksi ovat suosittuja, käy taas kateeksi. Tällä kertaa veliprinssiä, mikä hänen nimensä nyt olikaan. Miettikääs nyt, voiko lokoisampaa duunia keksiä? Nyt ei tarvitse enää pelätä joutuvansa hallitsemaan kuningaskuntaa, kas kun tipahti perimysjärjestyksessä jälleen pykälän. Todennäköisyys on aika pieni, että eläisi pidempään kuin sisarensa ja tämän ”prinsessa”. Nyt voi vaan relata, ei tarvitse koskaan aamuisin tehdä tiukkoja valintoja kuten esi-isänsä: että lähtisikö ehkä tänään kanijahtiin vai valloittaisiko Suomen? Voi vaan olla prinssiveli, vai sanotaankos niitä veliprinsseiksi. Hitsi että käy kateeksi.

Joku nerokas toimittaja raportoi ruotsinmaalta seuraavaa: ovat kuulemma alkaneet pohtia pitäisikö Kallen erota, jotta tekisi aikaisemmin tilaa uudelle prinsessalle, siis sille Esterelille. Siinä pitää vain miettiä kumman nerokkuudesta oli kyse, Ruotsin kansan vai sen toimittajaparan. Vai onkohan Estoililla jo kehdossa jokin suuri suunnitelma myös äitinsä raivaamiseksi tieltään, muuten ei virkaura ala yhtään aiemmin, eroaa Kustaa sitten tai ei.

Niin, se virkaura, miettikääpäs vähän. Tässä tavalliset kuolevaiset kärvistelevät kilpaa eläkeiän karkuunjuoksun kanssa mutta mitä miettivät pikkuprinsessat? No: enää noin vajaa seitsemänkymmentä vuotta niin pääsen töihin, jes! Siinä ehtii ihminen matkata marsiin ja takaisinkin ja Ruotsi taas voittaa jokusen maailmanmestaruuden ja Euroviisut. Oikein hyvin kun käy niin Suomikin pääsee jalkapallon arvokisojen jatkokarsintaan sillä välin kun prinsessaparka vaan tekee läksyjään ja harjoittelee protokollan mukaista vilkutusta. Ehkä sitten jonain päivänä, jos ei Kalle tai joku muu ehdi rähmiä koko monarkiaa pois päiviltä ennen sitä.

Mutta nyt tulee tämän blogin Se Juttu ja syvin tarkoitus. Hankin Juttuslaisseille uskoakseni huimaavan suosionkorotuksen seuraavalla sanaparilla: prinsessa Estelle. Noin, osasinpas kirjoittaa oikein. Ja Googlen palvelimet ympäri maailmaa alkoivat heti rouskuttamaan indekseihinsä tuota maagista yhdistelmää ja johtavat hauillaan lukuisat prinsessannälkäiset blogini pariin! Ja pahoitteluni niille, jotka olen tänne vääryydellä ja viekkaudella harhaanjohtanut. Ei se kuninkaallisuus(kaan) aina niin vakavaa ole, älkää suuttuko jooko.

Ne Lapset

Taas kuuntelin Ylen Puhetta. Kuten todettua siinä on hyviä haastateltavia ja tällä kertaa bonuksena oli vielä Olgattomuus (ks. http://juttuslaisseja.blogspot.com/2012/02/murehtimisia.html ). Kuultavana oli kirjailija Miina Supinen, aiemmin itselle tuntematon tuttavuus. Turinansa oli leppoisaa, pitääpä tutustua teksteihinkin.

Mutta sitten tuli juttuihin sukupolvien ammottava kuilu ja tunsin itseni elämänkokemuksen homehduttamaksi vanhaksi kävyksi. Ja nyt omat lapset silmät kiinni (tai sulkekaa tämä selaimen sivun, ihan miten vaan). Miinalta näet haastattelija kysyi, että mitenkäs kirjailijan hommat sujuu samalla äitinä ollessa. Johon Miina että ihan OK kun ne ei nyt enää ole pieniä, nuorempikin jo kolmen ikäinen (!). Sillä lailla. Onhan se varmaan jo helppohoitoisuuden huippu kun osaa jo kai vaihtaa omat vaippansakin. Mutta heti tuli mieleen vanha toistamani totuus ja nuorten vanhempien toivekuva siitä, että kyllä se lasten pito siitä "helpottuu" kunhan ne vähän kasvaa. Voin vakuuttaa: not gonna happen! Vuosien mittaan tulee kunakin aikana kustannuksia laskiessa kaiholla mieleen ne ajat kun suuria ylimääräisiä lapsenhoitokuluja tuntuivat olevan ne vaippakulut; paitsi että nekin oli silloin kestovaippoja, olihan siinä hommaa sinänsä. Pakko sanoa kuten entinen pappa kun häneltä vointia kyseltiin: "Kyllähän tää elämä pikku hiljaa alkaa helpottamaan kun kohta saa tuon lapsenkin eläkkeelle". Sitä odotellessa, tilaanpa Minna Supisen kirjat kirjastosta.



Jälkikirjoitus, jotta nyt kukaan ei vaan saisi väärää käsitystä. Ja samalla kaikille niille, joilla sattuu olemaan parivuotiaita vastuullaan: yksikään penni, sentti tai minuutti ei mene hukkaan, uhrauksista ei ole kyse!

Slaissi pitsaa kiitos!

Kuinkas laiskaksi sitä voi ihminen tulla? Jussi kertoili, että asuintalossaan jengi tilailee pizzat kotiin. No mitäs laiskaa siinä nyt olisi, kaikkihan niin tekee, mekin joskus? Mutta kun se pizzeria on tässä tapauksessa samassa talossa, tosin toisessa päässä, joten tuleehan sinne matkaa. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki, tästä se laiskuus eskaloituu tai kumuloituu tai mitäs sille tällaisissa tapauksissa nyt käykään: pizzakuski nimittäin tuo sen herkun autolla ulko-ovelle, sieltä talon toisesta päästä!

Mutta ehkä se kuski vain haluaa kostaa tilaajalle, näyttää että hähää, etpä saanutkaan juurikaan hyötyä, olisit voinut hakea autolla itsekin pizzan. Siitäs sait. Siinä olisi se sama lyömätön koston logiikka kuin J:llä itsellään. Hän kun aina ajaessan ajohidasteen kohdalla hidastaa oikein erityisen paljon, pysähtyy peräti hetkeksi. Idea siinä toimessa on vastaansanomaton: joskus taakse sattuu ehkä se, joka on keksinyt ne hidasteet sille kadulle laittaa ja kyllä sitä silloin harmittaa. Tulee varmaan tunnontuskiin, tekee parannuksen eikä enää koskaan suunnittele meille mitään ilkeää. Ihan oikeasti, olen ollut J:n kyydissä, noin se logiikka menee. Veikkaan, että niin sillä Pizzakuskillakin?

Ruotsalainen poliisisarja

Olettekos pysähtyneet miettimään miten TV:n poliisisarjatkin kummasti heijastelevat kansakunnan sisintä? Tämä tuli mieleen kun katselin erästä ruotsalaissarjaa. Oli ihan pakko katsoa loppuun asti vaikka joskus tuli tukku hiuksia käteen päätä repiessä. Ei jännityksestä tai kauhusta vaan silkasta epätoivosta poliisiressukoiden puolesta. Eikös ne nyt hitto soikoon voi välillä vaikka ottaa rosvon kiinni eikä spekuloida ja keskustella – siis diskuteerata?

Ruotsalainen poliisisarja on siis tällainen. Siinä sarjamurhaaja päästelee päiviltä vajaat 10 kappaletta maan talousjohtajia. No eipä hätää, kootaan pikku hiljaa poliisin ”tehoryhmä” (”hipsuissa” siksi, että kyse on siis ruotsalaisesta ryhmästä). Sillä välin kun tuo veijari jatkaa touhujaan, tehodekkarit kokoontuvat kiireesti diskuteeraamaan aina joka murhan jälkeen. Pääosin keskustellaan pääjepareiden perheongelmista ja ollaan kollektiivisesti huolissaan toistensa jaksamisesta.

Lopulta murehtiminen ja keskustelu tuottaa tulosta: murhaaja pelästyy siitä niin kovin, että paljastaa itsensä. Kun rosmo näin on saatu selville, mutta ei vielä kiikkiin, komentaa tomera ja joviaali poliisijohtajatäti kaikki – niin, vähän lepäämään välillä rankan työrupeaman jälkeen. Ja arvatkaapa mitä, sillä välin pahis täydentelee tapposarjaansa. Ihan oikeasti, näin tämä juoni meni. Onhan niitä nähty kaikenlaisia englantilaisia kyläpoliisitouhuja mutta kyllä ruotsalaiset sitten osaavat.

On noita ruotsalaisia helppo dissata kun ei tarvitse miettiä minkälaisia ovat suomalaiset poliisisarjat. Syyyyvä huokaus. Ehkä siitä joskus toiste kun olen toipunut pelkästä asian ajattelemisesta.

Murehtimisia

Kuuntelin aamulla Ylen uudistuneen kanavan puheohjelmaa, juontajana O. Ketonen. Jostain kumman syystä hän tykkää käyttää itsestään nimeä Olga K. - suotakoon se hänelle. Suotakoon myös se, että O.K. ei useimmiten malta kuunnella haastateltaviensa puheita vaan tietää mieluummin asiat itse ja kertookin sen sitten meille. Mutta haastateltavat ovat usein niin kiintoisia, että tulipa mieleen autoon tarvittava uusi innovaatio: se mykistäisi radion aina kun Olga on äänessä ja kääntäisi taas volaa lisää kun vieras puhuu. Ehkä Nokian ja Microsoftin ns. ekosysteemi kehittää meille tuollaisen nyt kun ekosysteemi Steve J. ei enää innovoi?

Mutta takaisin tämän aamun puheohjelmaan. Nyt oli vieraana murheellisuusfilosofi Lauri J. ja aiheena ihan oikeasti murheiden karkoitus. Siis se sama, jonka jo Eput aikoinaan lauloivat olevan koko elämän tarkoitus. Tosin nyt olivat lääkkeet erilaiset kuin Syrjän sukukunnalla, jonka karkoitus päättyi värssyn mukaisesti ”kuka tietää kuinka eilen lensinkään / nyt päätä särkee miksi join ensinkään”. Herra filosofi L. Järvilehto kertoi muunlaisia konsteja. Muun muassa sen, että murehtimisesta pääsee eroon kun ei koko ajan murehdi. Että mitä enemmän jotain surkeuttaan murehtii, sitä enemmän sitä alkaa murehtimaan. Loogista, eikö totta? Itse asiassa Lauri J. sai sen jotenkin kuulostamaan silloin ihan täysjärkisen puheelta mutta jotenkin taisin taas nyt kadottaa asian ytimen.

Ja kadotin ytimen silloin heti automatkan jälkeenkin, koska koko alkuaamun käytin vain sen murehtimiseen, kuinka pääsisin eroon turhasta murehtimisesta. Pitää varmaan mennä jonkun filosofin kurssille tai lukaista tuon kaverin uusi kirja aiheesta. Siinä sitten yritinkin harjoitella töihin rantautuessani uutta positiivista ajattelua, kunnes todellisuus iski: kone ei buutannut kunnolla, sähköposti kaatui, verkkoyhteydet tökkivät ja sama kuulemma vaivasi vähän yhtä sun toista kollegaa. Eihän se nyt mikään iso juttu olisi murehdittavaksi jos ei sattuisi olemaan työn puolesta vastuussa noiden kyseisten asioiden toimivuudesta. Niinpä jatkoin päivääni niitä murehtimalla.