Tein inventaarion. Noin 19 niitä oli, kirjoja yöpöydällä. Monet ovat tietokirjoja käsikirjastona, jokunen on kesken "odottamassa" sopivaa mielentilaa, osa odottaa aloittamista. Mutta kävinpä hakemassa silti vähän täydennystä Nökän kirjastosta ja takaisin kävellessä oli olo kuin Koivulan kylänraitilla aika monta vuotta sitten. Mennäänpä sinne.Vuosi on yksi yhdeksän kuusikymmentä ja jotain. On syksyinen ilta, taitaa vähän tihuttaakin. Ehkäpä siksi ei olla kavereiden kanssa lähimetsässä leikkimässä jahtuuta vaikka olisi mainio taskulamppupimeä. Ei haittaa. Runoilukyvyttömänä en osaa kuvailla miltä tuollaisena iltana tuoksui tai tuntui kävellä kohti kyläkirjaston ovea, astua pimeästä lämpimään ihan varmasti kirjoilta tuoksuvaan surkean pieneen kahden huoneen paikkaan. Mutta se sama tunne tulee edelleen, kohta puolen vuosisadan jälkeen aina kun kävelen nykyiseen kotikirjastooni. Vähän tyylikkäämpään kyllä. Onhan siellä nyt tietokonenurkkaukset ja nuorisotila yhdistettynä samaan taloon ja mitä kaikkea. Mutta silti, lähikirjasto se on ja fiilis sieltä kotiin kävellessä on sama kuin ennen vanhaan jos vain saalis repussa on tai oli kunnollinen.
Jotain koko lapsuuden täydellisti merkitsevää on niissä takautumissa, joita pikkukirjastossa aina tulee. Ei Ison Omena teollisuuslaitoksessa, jossa ei tarvitse edes nähdä yhtään virkailijaa hakiessaan Helmet-systeemillä (hieno järjestelmä ehdottomasti, älkää käsittäkö väärin) varattua kirjaa. Se ei kohta enää ole kirjasto vaan painotuotteiden lainaustuotepalvelua tarjoava instanssi. Mutta hyvä kun on edes sellainen ja sellainenhan sen pitää nykyisin ollakin.
Siispä takaisin. Minkälaista oli istua lasten puolen pienessä nurkkatuolissa - oliko se oikeasti Artek vai miten pahasti aika kultaakaan muistot, taisi olla muuten vaan keikkuva kolmijalkainen? Kun on juuri löytänyt sellaisen ihmeellisen jutun kuin "Kiri, kiri, Pekka Töpöhäntä". Ei sitä noin vain voi napata kotiin vietäväksi, pitää vähän istua ja fiilistellä. Tai joku vuosi myöhemmin: uusi Tarzan-kirja on ilmestynyt, sen näkee hyllyssä jo melkein ulko-ovelle asti, kirjan selkä kiiltelee. Eikä kukaan ole ehtinyt sitä viemään koskapa eilen se ei vielä hyllyssä ollut ja kirjasto aukesi juuri! Tai pari vuotta myöhemmin kun vuoden Tekniikan maailmat on saatu nidottua kansioon ja voisipa vaikka istua hetken ja lukea kaikki Vikin pakinat niistä saman tien.
Entäs kun viimein on tarpeeksi vanha että pääsee aikuisten puolelle ja saa käydä läpi hyllyn amerikkalaiset. Vai olisiko tiukka kirjastotäti antanut vähän armoa ja päästänyt alaikäisen lainaamaan ensimmäisen Steinbeckinsä? Ja sitten Hemingwayt. Ei ehkä vielä MacLeaneja (juu, ei ole amerikkalaisia, ei), niihin varmaan tarvittiin oikeasti vaadittu määrä ikävuosia.
En väitä etteikö nykylapsilla kehittyisi ihan hauskoja muistoja myös, tällaisia vaikka: "vitsi oli makeeta kun eka kerran Netflixistä sai kattoo kaikki Hobitit, muistatsä". Itsekin luen yhtä paljon kirjoja nykyisin tabletilla kuin paperisena ja katselen paljon Netflixiä. Sääli tai ei, näin se homma vaan menee. Mutta siitä huolimatta ja siksi, hyvät ihmiset, lapsiperheet: muuttakaa jonnekin missä vielä on lähikirjasto, opettakaa lapsille reitti sinne!
