Siivoamista, osa 2

Kaikenlaisia hyviltä tuntuvia ajatelmia jostain kumman syystä nousee päähän tyhjänpäiväisyyksiä touhutessa, esimerkiksi imuroidessa - kaikki kunnia imuroinnille, tärkeäähän se on mutta tylsää. Liiasta ajattelusta voi vaan olla muutakin haittaa kuin vain se, että ajatukset eivät lopulta ole kovinkaan hyviä. Voi käydä niinkin, että myös imurointi häiriintyy fataalisti. Niin kävi tuossa eräänä päivänä. Imuroidessani mietiskelin kirjoittavani ylös juttua siitä, miten siivotessa on hyvä ajatella viisaita. Läksin samalla vaihtamaan imuriin toista suutinta. Paitsi että palasin takaisin puhelimen kanssa ja ihmettelin että hittoakos sillä teen. Ja yritin jatkaa imurointia ilman suutinta, kunnes huomasin että olin sen ensimmäisen jo vienyt mennessäni. Hain sitten sen toisen ja muistin jatkaa siitä mihin olin jäänyt. 

Tuosta johtui mieleen pari ns. faktaa, niiden kirjaaminen näin peräkkäin on täysin sattumaa:

1) Kun ihminen yrittää tehdä kahta asiaa samanaikaisesti, hän vajoaa henkisesti noin 8-10 –vuotiaan tasolle. 

2) Naiset kuulemma harjoittavat jatkuvasti sujuvaa rinnakkaisprosessointia - niin he ainakin aina itse väittävät.

Kuten jo varoitin: on vähän vaarallista ajatella imuroidessa, tulee tyhmyyksiä mieleen.

Olli, positiivisuus, nuoriso

Nyt loppuu marinablogit. Luin nimittäin Olli Lindholmin haastattelun Hesarista, siinä hän ihmetteli ihmisten negatiivisuutta. Minäkin päätin ryhtyä positiiviseksi myös näin kirjallisessa ulosannissa. Tai niin ajattelin mutta sitten piru iski taas puun takaa. Ja päätin ensin kannustaa Olliakin vähän. Hän kun on muinoin Yö –yhtyeen kanssa sanaillut vaikkapa tällaisia innostavia mielenkohotussanomia:

” ja kaiken tämän jälkeen hän on valmis kuolemaan
itkien hän yössä nuolee haavojaan
jäljellä on enää arpi vanhan ystävän
vaikka odotitkin enemmän” (Enkelille, san. Olli Lindholm)
Jne, noitahan taitaa riittää?

Positiiviselle uran jatkolleen Olli voi ensi töikseen ottaa bändinsä nimeksi esimerkiksi Päivä, sitten minäkin lopetan ilkeilyn.

Mutta nyt aidosti positiivista kerrottavaa ja se tulee yllätysyllätys nuorison innoittamana. Olen jo pitkään kunnioittaen katsellut ja kuunnellut kuinka ainakin Nöykkiön busseissa nuoriso käyttäytyy: kun poistutaan bussista, huudetaan takaakin kuskille kuuluvasti ja reippaasti ”kiitos”. Lähes järjestään, kaikki nuoret! Toisin kuin me varttuneemmat, jotka puolisalaa livahdamme ulos päätä syvemmälle kauluksiin työntäen. Itse olen yrittänyt ottaa opiksi mutta ei tällainen vanha körmy uskalla kuin heilauttaa keskiovella kättään ja vähän kröhäyttää itselleni kuuluvalla äänellä ”...tos”. Kuka näille nuorille oikein on opettanut tapoja, ehkäpä toinen toiselleen: ei meidän sukupolvi ainakaan osaa julkisesti käyttäytyä.