Kerro tarina! (aka Storytel)

Aloitetaan teoriapohjustuksella eli vaikkei ketään muuta kiinnosta niin laitanpa itselleni muistutukseksi muutaman linkin tätä aihetta aiemmin sivuaviin blogeihin. 

TV-blogi (mitäs sitä ennen katsottiin?) 

Musiikkiblogi (mikä ihme on LP ja mikä NME?)

Kirjastoblogi (nostalgiaa mahan täydeltä)

Tästä tulikin vähän pidempi juttu, sen verran on painavaa asiaa. Nyt nimittäin piru vei sen toisenkin käden.

Pikkurillistähän se aina lähtee, sanotaan. Mutta on vaikea sanoa mikä nykyisissä kaikkeen elämäämme tunkevissa digipalveluissa oli se pikkusormi, se pieni herkkupala jonka piru vei ensimmäisenä. Olisiko ollut iTunes, josta yllättäen tuntui saavan ostettua lähes kaiken musiikin, jota ikinä olet halunnut kuunnella. Siihen loppui cd-ostokset, mäiskis vaan (sorry, onomatopoetiikkaa on muotia ja minähän olen muodikas). Mutta eihän siellä iTunesissa kaikkea ollut ja vähän hankalaahan sieltä oli kuitenkin ostella ja latailla. Siis verrattuna nykytilanteeseen. Tuli siis valkeus ja sen nimi oli Spotify.

Leffapuolenkin  muutokset me kaikki muistamme, jopa kurahousuissa kulkevatkin eli kolme-neljäkymppiset. Hekin ovat ensin joutuneet ”nauhoittelemaan” televisiosta elokuvia, ettei tarvitsisi olla kotona silloin kun Ylen ja Maikkarin tädit ja sedät käskevät. Sitten digiboxien ja AppleTV:n kautta pääsimme uuteen autuuteen tässäkin mediassa: tulkoon Netflix. Amen.

Heppu ei tiedä miten nämä lukisi

Mutta. Nyt olen siis myynyt molempien käsieni lisäksi sielunikin, eikä paluuta ole. Nyt on Storytel. Sen jälkeen kun maailman paras kirjastolaitos oli aikanaan pelastanut pikkupojan 1960-luvun syksyjen harmaudesta (ks. kirjastoblogi) eli avannut ovia uusiin todellisuuksiin pekkatöpöhäntien, peppipitkätossujen, pertsajakilujen ja tarzanien kautta hemingwayhin, steinbeckiin ja faulkneriin, sen jälkeen tuli ajanjakso, jolloin myös ostelin kirjoja. Koska sillä lailla saa heti juuri sellaista lukemista kuin haluaa, ei tarvitse jonotella ja niska vinossa katsella niitä kirjaston hyllyissä lojuvien klassikoiden selkiä - niitä, jotka pitäisi lukea mutta kun ei millään jaksa. Sitten digitalisaatio iski myös kirjastoon, tuli helmet.fi. Paras keksintö sitten - no, en nyt keksi minkä jälkeen. Otetaan esimerkki. Tässä eräänä päivänä keksin tarvitsevani 1920-luvulla kirjoitetun kirjan Kymenlaakson ja Suursaaren matkailusta. Haku Helmet.fi:hin, varaus vetämään ja parin päivän päästä kirja oli ilmestynyt lähikirjastooni jostain seittien ja pölykerrosten keskeltä - ei kun steriileistä hyllyistä tietysti, mutta kellarista silti. Ja viesti kännykkääni: ole hyvä, noudettavissa parin sadan metrin päästä! Älytön juttu. 

Tuli myös e-kirjat, ostettavat sellaiset. En ole jaksanut seurata mitä kaikkia niitä olisi tarjolla mutta Elisa-Kirjaa olen käytellyt. Siinä on vähän sama vika kuin iTunesissa aikanaan: ostat teos kerrallaan muka omaksesi jotain mitä et kuitenkaan oikeasti saa itsellesi. Epistä.

Kunnes saimme Storytelin, eli päästään tämän jutun asiaan. Yht’äkkiä minulla on vapaasti pientä korvausta vastaan luettavissa (melkein) kaikki mitä ikinä kuvittelen haluavani lukea! No, ei siis ihan kaikkea, klassikot suomeksi pitää hakea näköjään kirjastosta, myös faulknerit ja hemingwayt (joko ne on klassikoita, en tiedä?), vaikkakin Pekka Töpöhäntiä kyllä löytyy kiitettävästi. Rohmusin saman tien jonoon omaan virtuaalihyllyyni kaikki Pierre Lemaitre’t flunssaviikkojen viihteeksi ja pari elämäkertaa muuten vaan. Juu, pahoittelut kirjakauppiaalle, kävi näin: kiertelin kaupassa kärvistellen etten vain sortuisi mihinkään; sattui silmään Lennonin uusi elämänkerta, kehuttu sellainen; avasin Storytelin ja tsekkasin, löytyy; siirsin virtuaaliseen hyllyyni. Sekä kuunneltavana että luettavana versiona. Ja nytpä minun ei enää tarvitsekaan flunssaisena tylsämielisenä vain tuijottaa Netflixiä, voin jaksaessani lukea juuri sitä mitä haluan tai jos en jaksa, kuunnella.

Mitä tästä nyt siis pitäisi ajatella, ei taida auttaa kysyä kaiken tietäviltä kirjailijoilta että ”pitäisikö olla huolissaan”? Ja mielenkiintoista olisi kuulla Jungnerin vastaus, tukeeko tämä hänen teoreemansa ”unohtakaa kirjat, lukeminen on so last season”, vaiko päinvastoin? Muuttuuko siis lukeminen seksikkääksi kun sitä voikin harrastaa nykyaikaisin digitaalisin välinein? Ehkä sieltä voi vaikkapa haulla suodattaa esiin alle 200-sivuiset, joita kertomansa mukaan Mikael jaksaa lukea?

Olen siis niin ymmälläni, että pitää tehdä vanha kunnon plussat vs miinukset, kas näin

+ no onhan tämä nyt hienoa (lue tuolta ylhäältä): melkein kaikki kirjat hintaan 17 eur/kk

+ ja ne on mukana aina, puhelimessa ja pädissä

+ …ja bussissa, kuuntelemalla

+ yöpöytä on siisti, ei viittä kesken olevaa kirjaa lojumassa

+ kun kirja on luettu (ja vaikkei olisi), ei tarvitse kierrättää

+ heti kun raaskin heittää vanhat kirjat ja kirjahyllyn pois, huushollin tila kasvaa

 - sähköä kuluu, maailma lämpenee

 - kyllähän kirjat oikeasti pitäisi lukea sivuja kahistellen

 - tukehdun ähkyyn, en saa senkään vertaa mitään loppuun luettua kuin ennen :-(

 - mitä käy kirjastoille, sivistyksemme sielulle?

Mutta pakko myöntää, olen kyllä sen verran hedonisti, että ummistanpa silmäni ja korvani muulta kuin seireenien kutsulta. Ei ne leffateatteritkaan sitten lopulta kuolleet striimauspalveluihin, ei lopu kirjanpainantakaan. Enkä taida digtalisaatiota saada pysäytettyä, vaikka jonottaisin oikeita kirjoja helmet.fi:stä - ai niin, sekin on digitalisaatiopalvelu.

Taidan kuitenkin tehdä itseni kanssa kompromissin: tietokirjat ja historiakirjat aina paperilla, kiitos.

Lopuksi se pääharmi tässä kaikessa: pakkoko tämän Storytelinkin on olla ruotsalainen palvelu? :-(

Reunakivet riesanamme

Vuorossa on taas lehtikatsaus. Mahtimedian rinnalla meillä on onneksi tutkivan journalistiikan ärhäkät vahtikoirajulkaisut, paikallislehdet. Sellaiseksi lasken paremman puutteissa myös meitä espoolaisia ilahduttavan aviisin nimeltä Länsiväylä. Se puuttuu tarmokkaasti yhteiskunnan epäkohtiin ja tuo espressojemme rinnalle mietittäväksi: uskallanko lukea vai en? 

Nyt uskalsin ja keskiviikkona 8.5. oli tuossa lehdessä parikin kiintoisaa tapausta otettu valppaasti tarkasteluun.

Mutta voi! Toinen vääryys olikin jo entinen vääryys ja toimittajan mukaan jo lähes ratkaistu. Oli käyty Matinkylässä haastattelemassa tyytyväisiä pyöräilijöitä. Siellä kun oli saatu poistettua ikävät pyörien vauhtia hidastavat töyssyt suojateiltä.

Ymmärrän kyllä satunnaisena pyöräilijänä että reunakivet ovat ikäviä vanteille pyörätien jatkeilla, olisihan niitä kiviä hyvä vähän muotoilla. Mutta kun otsikko kuuluu että ”Espoo on alkanut rakentaa töyssyttömiä suojateitä pyöräiljöille” niin pitää miettiä että oikeastiko? Kumpi on nyt vähän erehtynyt, kaupunki vai Länsiväylä, ajatellessaan, että suojatiet ovat pyöräilijöitä varten. Mehän kaikki pyöräilijät tiedämme että ei, eivät ole, suojatiet ovat jalankulkijoille. Pyörätiet ovat pyöräilijöille ja usein niiden jatkeet kulkevat suojatien yhteydessä tien yli. Eivät toki mitenkään nekään suojaten pyöräilijöitä tai antaen meille mitään suojatien tuomaa maagista etuajo-oikeutta.

Hän ei ole pyöräilijä, hän on mopoilija.
Hänkään ei aja suojatiellä,
pyörätien jatkeella ehkä kyllä.

Lehti oli oikein haastatellut tyytyväisiä pyöräilijöitä tuolla Matinkylän kohteessa. Nyt on kuulemma paljon kivempaa kun ei valojen vaihtuessakaan tarvitse ”hypätä pyörän selästä” vaan voi huristella kunnolla vielä tuossa yllättävässä tapauksessakin sitä suojatietä pitkin. 

Satiirissa eli ivallisessa asian käsittelyssä on se hankaluus että aina sitä ei ole helppo tunnistaa. Siksi en nytkään osaa sanoa, harrastiko Länsiväyläkin piilotettua ivaa tuossa tapauksessa. Pelkäänpä että ei.

Operaatio "Suojatiet vauhdikkaiksi" (keksimäni vetävä projektinimi) jatkuu Espoossa. Satunnaisena autoilijana odottelen nyt vähemmän innolla niitä tuon Espoon ”suojatie”uudistuksen jälkeen entistä useammin kuolleesta kulmasta täysillä päästeleviä moderneja pyöräritareita lycra-haarniskoissaan. Sieltä ne tulevat se nykyaikainen ritaripeitsi tanassa eli keskisormi valmiiksi pystyssä, tietäen ettei se autoiljanpaskiainen (minä tuossa tapauksessa) kuitenkaan aio huomata häntä ja taas uhkaa mennä uusi työmatkan aikaennätys ohi suun.

Olen muuten ajatellut minäkin välillä hypätä pyörän selkään ja ajella oman työmatkani fillarilla, ihan kuin nuorna miesnä. Mutta en oikein ehkä enää uskalla, joutuisin varmaan pitämään keskisormea koko matkan pystyssä ja sitten kirjoittamaan vihaisen pyöräilijäblogin. Olen maalannut itseni nurkkaan :-( 

Niin tosiaan, se toinen juttu tuossa Länärissä. No se on jo lehden mukaan ilmeisesti epäkohta, joskin vähän vaimeaa oli uutisointi. Nimittäin jotkut espoolaiset ovat kuulemma kovin harmissaan siitä, että kun kulkevat pidemmän matkan bussilla, joutuvat maksamaan siitä enemmän kuin lyhyen matkan kulkevat. Kumma juttu, miksiköhän noin? C-vyöhyke siis pitäisi poistaa Espoosta? Not.

Moniarvoista mediaa

Saako media kertoa meille ristiriitaisia viestejä? Tai jopa: pitääkö sen tehdä sellaista, katsoa asioita eri näkökulmista ja tuoda vaihtoehtoisia totuuksia tai vaihtoehtoisia näkökulmia. No varmaan ainakin jälkimmäistä, vai?

Mutta silti joka lauantai pikkaisen ihmetyttää, ja olisinpa nuorempana ja helpommin provosoituvana jopa ärsyyntynyt. Nimittäin Hesarissa, tuossa kritiikkini toisessa suosikkikohteessa, pidetään autopalstaa viikottaisessa liitteessä. Olen vähän aikaa lukenut siitä joka viikko yhden rivin, koeajossa olleen auton CO2 -päästölukeman. Tällä viikolla se oli vaatimaton 162 g/km, joka on aika lailla linjassa viime aikaisten arvioitavien kanssa. Siellä ne pyörii, jossain 150 ja 200 välillä. 

Onhan se ihan ymmärrettävää, ettei Teslaa tai Leafiä voi joka viikko koeajaa eli ei sähköautoja riitä pitkäksi aikaa lauantaisivujen täytteeksi. Tai biokaasuautoja, jos nyt oikeasti halutaan pienistä päästöistä puhua.

Ja kyllähän Hesari vähän yritti tällä viikolla, tuon 162 gramman artikkelin jälkeen oli ikään kuin malliksi juttu eri vaihtoehtoisista energialähteistä. Ei kovin syvällinen mutta hyvä yritys. En tiedä oliko siitä kenellekään tässä hetkessä mitään hyötyä, veikkaan että 0 henkilöä ryntää sen perusteella autokauppaan kysymään että löytyiskö yhtään sellaista vetyautoa, josta Hesarikin tänään kirjoitti (vastaus: no ei löytyisi). Mutta hyvä yritys - ja hyvä kuvahan siinä oli...

Onnellinen perhe on juuri ostanut biokaasuauton

Palataan alkuperäiseen mieleni tasapainoa horjuttaneeseen kysymykseen. Se, mikä tässä nyt nimittäin mättää, on tuonkin mahtimedian kaksinaamaisuus. Samaan aikaan saamme jatkuvasti sivuilta lukea aiheellisen pelottelevia juttuja, jotka selvästi myös ottavat kantaa ilmastonmuutoksen torjumisen puolesta. Ja sitten kuitenkin ylläpidetään autoilupalstaa, jossa arvioidaan polttomoottorikäyttöisiä, suuripäästöisiä autoja. Ja seuraavalla sivulla siteerataan VTT:n johtavaa tutkijaa, joka toteaa, että "polttomoottoria aletaan jo pitää aikansa eläneenä".

Vanha tuttu juttu: asiakkaan tarpeisiinhan lehteäkin tehdään, totta kai. Kun jengi ostaa noita autoja, jengille pitää kirjoittaa niistä autoista. Ei kukaan halua lukea Teslasta, jota ei kuitenkaan pysty ostamaan. Mutta toisaalta en myöskään haluaisi lukea ilmastokatastrofista, silti siitä lehdessä jatkuvasti kerrotaan. Ja hyvä niin, joten luen vaikken haluaisikaan. Haluaisin, ettei ilmastomuutosta olisi ollenkaan ja voisin ostaa sen 162 tai 200 grammaa ilmastomyrkkyä kilometrillä tupruttelevan hirviön, jota toisaalla lehdessä minulle tyrkytetään.

Vinkki: voisiko niihin koeajoraportteihin vaikka sitten painaa isolla ne päästöt ja myös kertoa että okei, toimittaja nyt halusi tällä kertaa koeajaa tämän version jossa (lainaus) "160 hevosvoimainen kone on puhdikas". Vaikka siis autovertaamo.trafi.fi :n  tietojen mukaan tuosta Nissan Qashqaista löytyisi myös versio, joka tuhoaa maapalloa "vain" 99 grammalla kilometriä kohti.

Totuus Luxista

Väittävät että yhtenäiskulttuurin aika on ohi, että nykyään ei enää ole suuria yhteisiä kokemuksia. Höpsistä. Voidaan toki olettaa sellaistakin, että suomalaiset ovat yhtäkkiä tulleet ylenpalttisen taidenälkäisiksi ja siksi jonottavat tuntikausia siperialaisessa viimassa ja pakkasessa Amos Rexin näyttelyyn tai kiertävät massoittain Helsingin katuja valojen taiteellista lumoa yhteiseen ääneen huokaillen. Uskallan epäillä, että eivät ole tulleet. 

Espoolainen perhe ihailee taidevaloja.
Poliisisetä valvoo, että kaikki sujuu rauhallisesti

Totuus on nimittäin tämä: pitää päästä kokemaan jotain muiden kanssa samaa, jotain yhteistä ja suurta, pelkona että menettää jotain tai ei voi osallistua duunin iltapäiväkahvilla sivistyneeseen keskusteluun. Menimmepä samaan ansaan. Kun olimme ensin katsoneet uudenvuoden aaton lasertulituksen ruuhkaisessa Espoon keskustassa [sic!] niin pitihän siitä haltioituneena rynnätä heti ensimmäisenä mahdollisena hetkenä Luxin valoilmiöitä tähystämään isolle kirkolle. Vaikka oli se Espoon kirkkokin aika iso, se minkä vieressä ne laserit loimusi.

Tällaista koimme:
- kauheasti oli kylmää, tuuli oli pohjoisesta
- kauheasti oli väkeä
Jos olisikin halunnut jotain hienoja taiteellisia yksityiskohtia tähyillä niin eipä voinut kun jengi tunki niskaan ja tuuli tunki takkiin. Tai ei jengi niskaan tunkenut, me kun kuljimme kunnon vastarinnankiiskinä vasten virtaa, totta kai. Ihan kyllä syystäkin, virallinen järjestäjien merkkaama reitti oli piiiitkä, ei kai nyt kukaan järkevä ihminen sitä kulkenut. No, moni eli lähes kaikki muut kulki, josta toki voi toki päätellä edellisen lauseen perusteella jotain. Mutta siis ryysistä oli.

Mutta oikeasti aika lailla pettymyksen sekaista oli reissu, onneksi tuli mittariin askeleita jonkin verran ja Hanasaaressa oli hyvää omenaglögiä. Kyllä, Hanasaaressa oli Lux -kohteita, älkää kysykö miksi enkä ole varma näimmekö niitä. Kävi nimittäin niin, että en koko Lux-kokemuksen aikana aina tiennyt mikä oli taidetta eli mille olisi pitänyt huokailla:
- Oliko Oodin seinässä oleva teksti se valotaideteos, joka siellä kuulemma piti olla, vai oliko se vain otsikko?
- Oliko Tunturikadulla ollut yläkerroksen parveke valotaideteos vai oliko jollain mennyt jouluvalot vähän överiksi? Emme uskaltaneet kehua sitä ääneen, vaikka olikin aika hieno
- Oliko Finlandia -talon seinä vain Luxin kunniakasi valaistu vai oliko se osa Luxia? Emme uskaltaneet spekuloida, joku lähistöllä olisi voinut kuulla ja luulla meitä espoolaisiksi
- Oliko Hanasaaren jäällä ollut valaistu mänty Luxia vai onko se aina valaistu? Vai oliko se edes mänty?
- Luulen että UPM:n seinä oli normaaliasussaan eli muuten vain valaistu, päättelin sen siitä, ettei sitä ollut merkitty viralliseen Lux -karttaan numerolla. Se oli hieno.

Valomato oli kiva katsella, myönnetään. Mutta se mikä tuli mieleen jälleen kerran, kuten joskus ennenkin Luxissa, oli tämä: miksi jösseksessä valoja ei voi nykyisen energiapihin led-tekniikan aikana käyttää aina ja kaikkialla tekemään talvikaamoksen eloamme edes pikkaisen paremmaksi? Valotaiteilijoille vähän rahaa käteen ja rajaksi jokin wattimäärä. Pistetään kaikki muutama ropo hiilipäästöjen kompensointirahastoon, vaikka intialaisiin biokaasulaitoksiin, ja nautitaan valoista läpi talven hyvällä omallatunnolla! Sitä paitsi näillä tuulilla saadaan niistä kuuluisista pelastavista ja tukea nauttivista tuulivoimaloista helposti se tarvittava teho. 

En nyt siis puhu Prisman punavirherkeltaisista valomainoksista, niitä valitettavasti katselen tälläkin hetkellä.