Aina ei voi valita - tai ei ainakaan voinut

Mitä jos elämä olisi tällaista. Olet mökillä, ei striimauspalveluita, ei tallennusmahdollisuutta. Töllöstä tulee Broken Flowers ja Jackie Brown, yhtä aikaa. Voit katsoa vain jomman kumman tai hyppien molempia. Mitä teet? Tällainen vastikään eteeni sattunut ylivoimaisen ahdistava tilanne oli jokapäiväistä todellisuutta vielä kymmenisen vuotta sitten. Me vanhukset olemme sen jo autuaasti unohtaneet, nuoret eivät voi tuollaista edes kuvitella. Silloin katseltiin vain ”sitä telkkaria, mistä ohjelmat tulee itestään”, kuten eräs noin 6 v jälkikasvu asian ilmaisi.

Eksistentiaalisen angstin vallassa en osannut äskeisessä tilanteessa päättää mitä teen, joten ajattelin pohtia tilanteen synnyttämää epätoivoa näin virtuaalisella paperilla.

Eihän tuo nyt järjellisesti ottaen toki mikään katastrofitilanne ollut. Mutta entäpä jos oltaisiin oltu mökillä ei kymmenen vaan vaikkapa 50 v sitten? Siellä

1. Ei olisi ollut sähköjä
2. Jos olisi ollut, ei olisi

   

   Kuvassa Euroopan cupin puolivälierä Real - Inter  1.3.1967.

   ollut töllöä
3. Jos olisi ollut töllö, ei olisi ollut kahta kanavaa, joista valita
4. Jos olisi ollut kaksi kanavaa, ei niistä enää tähän aikaan illasta olisi ohjelmaa tullut
5. Jos olisi tullut, ei nyt ainakaan leffoja, ehkä Heikki ja Kaija tai Rintamäkeläiset

Tuolloin odotettiin (ei siis mökillä toki) suurella innostuksella TV:n vuotuisia tai korkeintaan kuukausittaisia huippukohtia. Kuten nyt vaikkapa Euroopan cupin loppuottelua, jossa aina pelasi Real Madrid vastassaan vuorotellen joku muu. Palloa ei sohvalle asti ehkä näkynyt mutta Eusebio oli aina yhtä hyvä, sen saattoi arvata jos ei erottanut. Eikä  mikään harmittanut samalla lailla kuin  nyt se, että La Liga ei enää näykään samassa maksupaketissa kuin Valioliiga. Näkyihän jotain, joskus.

Kyllä se viuluttaa silti vaikka tietää että 50 v sitten ei harmittanut yhtään. Kun ei tiennyt edes mikä on "väri-TV".

Ja ok, ei se Real voittanut cupia kuin 1966 eikä Eusebio edes pelannut siellä. Mutta mitä välii, niin me sen muistamme.

Hysteeristä

Tämä on testi. Testillä tutkitaan lukijan - siis sinun - yhteensopivuutta slaissiblogien kanssa. Eli oletko ymmärtänyt tähän mennessä ehkä lukemistasi slaisseista yhtään mitään.

Lue ensin seuraava lainaus Hesarin kuukausiliitteestä 5/2018. Se on pätkä jutusta, joka kertoo Erkki Kurenniemestä, digitaaliajan renesanssinerosta. Näin se kuuluu:

Oli outo olo

"Samana vuonna [1990] hän hämmästytti eduskunnan sivistysvaliokuntaa kertomalla maailman ensimmäisestä mielipiteidensä vuoksi tapetusta tietokoneesta. Hän oli rakentanut sen itse. Se hoki lausetta ”jumalauta, on outo olo” näyttelyssä Helsingin Taidehallissa, kunnes uskonnollinen näyttelyvieras provosoitui ja potkaisi sen hiljaiseksi."

Ja sitten monivalintatehtävä. Lukemisen jälkeen

1. Olet sangen ymmälläsi, mitä ihmettä varten tuo nyt piti lehteen painaa, saatikka sitten uudestaan siteerata se tässä blogissa?
2. No, aika metka juttu, vähän jopa hymyilyttää
3. Saat hysteerisen kohtauksen, vedet valuvat silmistä etkä voi lopettaa jumalatonta hirnumista

Jos et ole varma, lue uudestaan (ehkä kolmannenkin kerran?) ja näe sielusi silmissä tietokoneparka hiljenemässä kesken lauseensa vihaisen teloittajan kynsissä.

Itselleni kävi kolmoskohdan mukaisesti ja voin tunnustaa että julkinen paikka, tuossa tapauksessa Tallink Megastarin kahvilapöytä, ei ole sopiva paikka tuon jutunpätkän lukemisen seurauksille. Enkä vieläkään kykene sanomaan ääneen "jumalauta, on outo olo", en ainakaan julkisella paikalla. Ettei vaan kävisi kuin edesmenneelle tietokoneelle (rauha hänen sielulleen), eri syistä vain.

Jos koet jotain vastaavia elämyksiä, potentiaalisi avata slaissiblogi vielä kerran on hyvä. Muissa tapauksissa kehotan harkitsemaan jatkossa. Ykköskohdan ihmiset eivät varmaan ole päässeet tähän lauseeseen asti edes. Toivotetaan me muut heille onnea valitsemilleen muiden kulttuuririentojen tielle.

Ja voi hitto miten olisin halunnut olla Taidehallissa paikalla kun tuo marttyyritietsikka murhattiin!

Matelijat karkuteillä

Oli tänään traaginen pikku-uutinen Hesarissa: kotieläin karkasi. Petteri-kilpikonna oli lähtenyt Tuusulassa vähän katselemaan maailmaa. Sitä vaan ihmettelen, että oliko nyt ihan varmasti valtakunnan ykkösaviisin kolmen palstan arvoinen juttu? Ja myös että miksen itse tuollaista huippulööppiä ole aikanaan keksinyt tarjoilla? 

Kerronpa tarkemmin kuinka muka.

Aloitetaan alusta, pitkältä historiasta. Isäni oli suoraa salakuljettajan jälkeläispolvea, ulkosaarelaisia siis. Omalta isältään perinteen saaneena tai muuten vaan oppineena hän toi aikanaan maailmalla seilatessaan kaikenlaisia hyödykkeitä, jopa nestemäistä salakuljetusainetta vaarallisempia: säännösteltyä kahvia, televisioita ja mitä kaikkea. Normaaleja merimiesten tuliaisia, mutta kauppasäännöstellyssä maassamme sodan jälkeen kansantaloutta vaarallisesti järkyttävää kamaa.

Alamme lähestyä tarinan aihetta. Nimittäin kilpikonnia ei myöskään maahamme saanut tuoda, ei ainakaan 1960-luvulla, jolloin isä kävi vielä ns. vikaeeraamassa eli tekemässä perämiehenä lomantuurauskeikkoja Finnlinesin laivoilla. Yhdeltä sellaiselta meille ilmestyi pari lemmikkiä: Nikke ja Nakke. Kaverukset olivat siis salakuljetettuja kilpikonnia, toinen pienenpieni ja toinen paljon isompi. Hassuja veikkoja ja helppoja lemmikkejä. Tykkäsivät kun niitä rapsutti leuan alta mutta suuhun ei kannattanut sormen joutua, leuat oli aikamoisen vahvat. Rouskuttivat salaattia niin paljon kuin eteen jaksoi kantaa mutta sitten piti toki olla valmis kantamaan jätöksiä poispäin. Ei siis sisäsiistejä mutta se ei ollut noiden veijareiden kanssa se suurin haaste. Ne nimittäin olivat varsinaisia karkureita, eläinmaailman Papilloneja. Eli tuon aikakauden Petteri -konnia. Sisätiloissa ne hakeutuivat piiloon kaikkiin mahdottomiin paikkoihin, mattojen alle, nurkkiin, mihin tahansa rojujen taakse (no, rojujahan meillä ei toki ollut).

Mutta ulkona nuo veljekset olivat aivan pitelemättömiä, kauhea vauhti päällä jonnekin menossa koko ajan kun eivät nukkuneet (jota ne toki myös touhusi aika lailla). Rakennettiin avuksi metalliverkosta aitaus mutta eihän se mitään auttanut, sen altahan pääsi helposti. Ja taas etsimään pihan nurkista, jostain ne löytyi. Jonka jälkeen kaivettiin aitaa syvemmälle maahan. Jolloin Nikke ja Nakke, nuo modernit Monte Criston kreivit, kaivoivat myös nurmikkoa vähän syvemmälle. Kunnes sitten niitä ei enää heti löytynytkään mistään.

Tässä vaiheessa tilanne olisi ehkä ollut pelastettavissa, jos meille olisi kotiin tullut Hesari ja olisimme älynneet teettää sinne etsintäkuulutusuutisen - olisimme siis tuohon mennessä saaneet monta skuuppia ja some-viraalia aikaiseksi. Mutta ei. NikkeNakkea ei löytynyt, ei ainakaan ehjinä kilpikonnina. Jonkin ajan kuluttua kylläkin löytyi pienempi säpäleisenä kilpparina: oli ressukka jäänyt naapurin ruohonleikkurin alle ja palautui kotiin noin 150 palasena. Ja isompi (olkoon se nyt vaikka Nakke) koki yhtä tylyn kohtalon, sen valkoiseksi käynyt kilpi löytyi jostain naapuruston kolosta seuraavana keväänä. Ei pärjännyt etelän eläin Suomen talvessa, ei.

Kaksi asiaa nyt vähän harmittaa, se toinen vasta nyt. Siis tuo että emme osanneet napata sitä omaa tähtihetkeä paikallilehdissä. Se toinen harmin aihe on arkisempi mutta sitä suuremman trauman tuottanut, koskapa sen muistan tarkasti vielä nytkin. Kirjoitin nimittäin aiheesta kansakoulussa aineen, jossa kerroin myös Niken kovan kohtalon sähkömoottoriruohonleikkuukoneen alla. Okei, itsekin vähän mietiskelin että tulipa sanahirviö, mutta minkäs aloittelevana sanataiturina teit, en keksinyt mistä kohtaa tuon olisi voinut osiksi jakaa. Mutta opettajapa ei arvostanut tarinani draaman kaarta, keskittyi ympyröimään punakynällä tuon "sähkökäyttöisen ruohonleikkurin" (okei, nyt osasin). Ei tuollaisia sanoja, kiitos, totesi opettaja! Päätin, että siitä alkaen kirjoitan vain virheettömiä yhdys sanoja.

Olen nyt oppinut myös toisen läksyni. Tuokaa vaan minulle vaikkapa kissanne hoitoon, osaan nyt järkätä ne mediasirkuksen keskiöön!

Mitä tein tällä viikolla?

Mitä tulit saaneeksi aikaiseksi tällä viikolla? Jotain, jolla on merkitystä, joka tuottaa hyvää ja saa sinut tuntemaan itsesi tärkeäksi ja työsi merkitykselliseksi? Niinhän me toivomme ja varmaan uskommekin, kun kerran joka maanantai taas seuraavan työviikon aloitamme.

Miltäs tämä kuulostaa:

"Olen hyvällä tuulella ja voin olla jopa ylpeä työstäni kun kaikki on mennyt niin sujuvasti"

Ravensbruckin uuni

Näin kertoo onnellinen mies kirjeessään vaimolleen työrupeaman päätteeksi. Hieno juttu, olkaamme kaikki puolestaan iloisia? Paitsi että ei. Keskitysleiripsykiatri Friedrich Mennecke se siinä kuvailee tuntemuksiaan vuonna 1942. Hän on juuri pakannut vaatteensa kotimatkaa varten saatuaan päätökseen Ravensburckin leirin naisvankien lajittelun. Ravensbruck oli tulevien leirien koekappale ja Mennecken tehtävänä oli valita ne, jotka tapettaisiin ja nyt oli työ tullut onnistuneesti suoritetuksi. (Lähde: Lopullinen ratkaisu. Äänidokumentti Yle Areenassa, sarjassa Radio Variaatio.)

Minulla on tapana merkata kalenteriini joka perjantaille todo -lista sen viikon tehtävistä. Siitä on kätevä tarkistaa tuliko tarpeellinen tehtyä vai jäikö paljonkin seuraavalle viikolle (no, yleensä jää, myönnettäköön). Nyt ajattelin lisätä todo -listan loppuun itselle muistutukseksi tuon onnellisen miehen lausahduksen. Ihan vain varmistaakseni joka perjantai sen, ettei nyt vain tullut tehtyä jotain muutakin kuin sitä merkityksellistä duunia, sitä mikä tuottaa itselle onnistumisen elämyksiä ja ehkä muillekin jotain hyötyä. Ei kai nyt sentään ihan paskahommia tullut puuhailluksi? Olenko perjantaisin ylpeä itsestäni, ehkä paremmasta syystä kuin tuo hyvällä tuulella ollut psykiatri ei niin kovin kauan aikaa sitten?