Pakolaisia kahdella vuosisadalla

Hesarissa on 2.10.2022 juttu ukrainalaisista sotapakolaisista Tallinassa, Isabelle -laivassa asustamassa. Joukossa on 90-vuotias Valentina Solovjova, joka on kokenut kauhut myös yhdessä karmeimmista sotataisteluista, Stalingradissa 1942-1943. Hän on kahden vuosisadan pakolainen.

Suomalaisten joukossa tuollaisia eri vuosisatoina sotaa pakoon lähteneitä ei varmaan montaa ole ollut, ei ainakaan 1800- ja 1900 luvuilla. Mutta yhden sellaisen tiedän, hän oli mummoni isä Yrjö Rytkölä, joka eli vuosina 1851-1943. Yrjö eli Sepä Jyri oli Seiskarin saaresta, joka evakuoitiin lokakuussa 1939 Neuvostoliiton hyökkäyksen alla. Mutta Sepä Jyri oli paennut samaisesta saaresta jo 1855, tuolloin englantilaiset ahdistelivat Suomen suuriruhtinaskuntaa Krimin sodan eli ”Oollannin sodan” aikana. Yrjö lähti pikkupoikana perheensä ja muun saaren väestön kanssa mantereelle pakoon. Palatakseen pian takaisin, eikä varmaan mielessään vain odottamaan seuraavaa pakoreissua. Saarelaiset auttoivat tuon jälkeen kasvavaa Pietaria suurempaan kukoistukseen mm. ruokkimalla sitä silakoilla ja laivaamalla uusille kaduille ja toreille merenpohjan kiviä. Kiitokset tuosta avusta osoittautuivat kylmiksi, seurasi Yrjön toinen pakomatka.

Linkin takaa löytyvä kuva Unkarin pakolaisista 1956

Sepä Jyri oli ehkä vanhin henkilö, joka saaresta evakuoitiin, 88 vuoden ikäinen. Mutta häntä tai muita karjalaisia ei kutsuttu sotapakolaisiksi, ehkä koska eivät olleet paenneet maastaan, ehkä sana ei vain ollut tuolloin käytössä (?). Karjalaiset olivat ”evakkoja” tai ”siirtokarjalaisia” tai ”siirtoväkeä” tai ”siirtolaisia”. Mutta samalla lailla kuin ikä- ja kohtalotoverinsa Ukrainan Valentina, Sepä Jyri oli sotapakolainen. Hän kuoli pyhtääläisessä vanhainkodissa sodan aikana, kuolinsyynä ”hengityksen pysähtyminen”. Looginen syy sitkeälle miehelle, jonka sukua jatkoi 10 lasta (pakolaisia kaikki, mummoni Ester yhtenä heistä).

Unkarissa pakolaisaaltojen alla Viktor Orbanilta pääsee aina unohtumaan, kuinka Eurooppa ja muu maailma otti vastaan parisataa tuhatta unkarilaista pakolaista marraskuussa 1956 (melko tasan sata vuotta Sepä Jyrin ensimmäisen pakomatkan jälkeen), venäläisten silloisen invaasion alta, linkin takana tuosta muistutus:
https://ottawacitizen.com/opinion/columnists/hungary-turns-its-back-on-its-history
Joskus sama muistamattomuus tuntuu vaivaavan meillä Suomessakin joitain poliitikkoja, onneksemme ei nyt Ukrainan tapauksessa. Ei tuosta vuodesta 1939 nyt kuitenkaan monen miesmuistin verran ole aikaa. Vai?

================================================================
Jälkikirjoitus: korjataan semantiikkaa sen verran, että "pakolaiseksi" luokitellaan virallisesti omasta maastaan muualle paenneet. Joten Suomen sodissa pakolaisia olivat korkeintaan Ruotsiin sijoitetut sotalapset, joskaan heitäkään ei sotapakolaisiksi kutsuttu. Mutta tämän kirjoituksen pointti ei ollut nimikkeissä vaan lähinnä Orbanissa ja hänen sukulaissieluissaan.

Intersektionaaliset mummo ja kanat

Oma buumerisukupolveni ainakin tuntee vanhan lastenlaulun "Mummo kanasensa niitylle ajoi". Nyt on tullut aika katsoa avoimen mediakriittisesti ja intersektionaalisesti tätä lorua. Voitte itse kukin päätellä, onko laulu enää nykystandardien mukainen. Itse asiassa, onko se koskaan ollut minkään hyvän maun mukainen. Vai saisiko se kuitenkin vielä jäädä vanhaan muotoonsa?

Näinhän tuon lorun ensimmäinen värssy kulkee, keskitytään aluksi siihen: 

Mummo kanasensa niitylle ajoi,
pienet kanaset ne hyppeli
Vaan metsässä hiipi hiljalleen kettu,
tuo viekas ja pitkähäntäinen.

Puramme nyt tekstin rehellisesti analysoiden osiin:

Mummo kanasensa niitylle ajoi

Termi ”mummo” on lähtökohtaisesti väärä. Meidän annetaan lorussa ymmärtää, että me ulkopuolisena ja ilman syvällisempää analyysiä voisimme päätellä jotain tämän henkilön sukupuoli- tai muusta identiteetistä. ”Mummo” -termi on selvästi epäkunnioittava ollessaan myös ikään perustuvasti syrjivä. Jonkin verran täsmällisempi ilmaus voisi olla (joskin tämäkin on kiistanalaista) vaikkapa ”xx-kromosominen paljon elämänkokemusta omaava henkilö”, joka ei toki ole hyvä ja täsmällinen määritys sekään eikä huomioi yksilön todellista identiteettiä.

Toimintaa kuvaavan hyvin agressiivisen ja eläinvihamielisen ”ajoi” -verbin sijaan näkisimme mieluummin vaikkapa ”saatteli ystävällisesti niitylle” (jättäen tässä nyt huomiotta, että niitty-ekosysteemi jää määrittelemättä, samoin kuin se, tarjoaako tuo niitty näille eläimille luontaisen elinympäristön). Kanoihin liittyvä omistusmuoto "-nsa" ei todellakaan ole asianmukainen, tiedämmehän että eläimiä ei voi omistaa.

Pienet kanaset ne hyppeli

Selvästikin lause antaa ymmärtää, että näitä eläimiä on ennen niitylle päästämistä kohdeltu kopissaan huonosti, koskapa vapauteen päästyään hyppelevät. Termi ”hypellä” on kuitenkin epäkunnioittava kanoja kohtaan, se ikään kuin lapsellistaa ne, ja siten tässä jälleen käytetään eläinmaailmaan vääriä inhimillistämisen vertailuja.

Vaan metsässä hiipi hiljalleen kettu
 tuo viekas ja pitkähäntäinen

On kettuja ja yleisemmin eläimiä törkeästi alistavaa yrittää kuvata niitä ihmisiin liitettävillä piirteillä, erityisesti negatiivissävytteisillä, kuten viekas. Ja lisäksi tämän ketun hännän pituuden korostaminen selvästikin pyrkii diskriminoimaan lyhythäntäisiä kettuja, ikään kuin niiden häntä ja siten ketunarvoinen elämänsä olisi yhtään arvottomampi kuin pitkähäntäisen ketun. Lisäksi tekstissä ei kuvailla, tuleeko kettu monimuotoisesta luonnontilaisesta metsäekosysteemistä vaiko raiskatusta talousmetsästä. Tällainen epämääräisyys määrittelyssä voi antaa lukijalle tai kuulijalle väärän kuvitelman siitä, että ketut voisivat asua myös niille epätyypillisissä hakatuissa metsissä. Toisaalta - lorutarinan perimmäisestä tarkoituksesta riippuen - tuo viljelymetsäinen tausta saattaisi myös selittää ketun mahdollisesti lajiepätyypilliset käyttäytymispiirteet, sen ahdistettuna joutuessa hiipimään muita eläimiä saalistaen.

Johtopäätös ja korvaava teksti

Jo tämä lorun alkuosan lyhyt intersektionaalinen analyysi riittänee osoittamaan tämänkin vanhan laulun kieltämisen tarpeen eikä meidän cancelointia varten tarvitse pureutua sen jatko-osaan, jossa (versiosta riippuen) kuulija tulee varmuudella tuntemaan olonsa epämukavaksi joutuessaan todistamaan kuinka tuo ”mummo” ahdistaa viattomat luontokappaleet (koiraoletetun ”Mustin/Vahdin” sekä ketun) toistensa kimppuun.

Jos välttämättä vielä halutaan lapsille esittää tällaista yhteiskunnallista tiedostamista herättämätöntä lorua, muutettakoon se siis muotoon:

Paljon elämänkokemusta omaava henkilö saatteli ystävällisesti kanat niitylle

Pienet kanat hyppivät iloisina

Metsässä liikkui samaan aikaan kettu

Se oli eläinviisas ja sillä oli lajityypillisiä ominaisuuksia

[Sitten jälleen disclaimer, joka nykyisin aina vaaditaan, jottei kirjoittaja tulisi heti canceloiduksi: tunnustan eläinten oikeudet ja ihmisten vapauden seksuaalisen tai sukupuoli-identiteettinsä suhteen sekä ihmisten lähtökohtaisen tasa-arvon. Tämä oli satiiri ja osa kampanjointiani ääriajattelun haastamiseksi, se kun mielestäni on tuhoisaa asiassa kuin asiassa. Olkoon tarkoitusperiltään miten hyvää tahansa]

Minä ja jääkiekko

Koskapa tätä kirjoitellessa on taas kisahuuma nousemassa, päätin minäkin muistella osallistumisiani joihinkin menneisiin karkeloihin. Lätkästä siis on kyse ja pahoittelut jos nyt maalailen piruja kultatoiveiden seinäkankaalle. 

1974

Vuonna 1974 oli kisat Suomessa. Jostain sain nuorena koululaisena liput ja majoituksen (kiitos jälkimmäisestä Eija-serkulle!).  Olihan se nuorelle kauppalalaispojalle jännää, pelkästään Nordenskiöldikadun yläkatomoon kipuaminen oli elämys, sen muistan: miten tää on näin jyrkkä ja onpas täällä väkeä, huutavat melkein yhtä kovaa kuin kotona Ratekon lentismatseissa! Etenkin huudettiin aina kun Suomi teki maalin, kaikkiaan 5 kertaa Tsekkoslovakian kahta vastaan. Kivaa oli niin kauan kuin  Vilkkaan bussi oli kiikuttanut takaisin Karhulaan ja oikea tulos iski: 0-5. Stig Wetzell meni ja kärähti piristeen käytöstä, sen aikaisen teorian mukaan liiasta banaanien syönnistä johtuen. Kisoissa oli (taas) ollut tarkoitus ottaa eka mitali. Ei otettu.

Katsojat ovat taas sateenkaaren väreissä,
onhan Euroviisut aina samaan aikaan!

1982

En vielä edelliskisojen pettymyksestä lannistunut ja kun taas oli kotikisat 1982 niin mukaan piti päästä. Yllättäen tuo mukaan pääseminen ei enää ollutkaan yhtä helppoa. Jääkiekkolliitto oli ruvennut bisnekseen, alkoi lippupakettien myynti. Olin silloin vielä ärhäkkä nuori, enkä suvainnut tuollaista kuluttajien kusetusta. Minut siis olisi yritetty pakottaa menemään katsomaan Pohjois-Norjan peliä Färsaaria vastaan, että pääsisin Suomen peleihin! Tuo nykyään kaikkien hyväksymä markkinatalouden itsestäänselvyydeltä tuntuva pakkomyynti oli silloin mielestäni pöyristyttävää huijausta. 

Tartuinpa siis puhelimen luuriin (kyllä, siihen vanhaan hyvään pöytäpuhelimen oikeaan luuriin) ja pyöritin jääkiekkoliiton numeron. En ehtinyt kauaa purkaa nuoruuden ahdistustani sihteeriraukalle kun hän onnistui keskeyttämään vääryyden epistolani: ”Hetkinen, yhdistän johtajalle”, ja toisessa päässä kuului ”Göran Stubb”. En tuntenut äijää, mutta aloitin alusta, kertasin kuluttajan oikeuksia ja yksilön vapauksia polkevan vääryyden  kuvauksen. Taas tämä tuntematon toisessa päässä onnistui keskeyttämään yksipuolisen dialogin ja kysyi vain lakonisesti: "Montako lippua tarvitset?”. Menin niin hämilleni vuodatukseni tuloksellisuudesta, etten älynnyt kiristää koko pakettia, joten änkytin vain ”kaksi, Suomi-Ruotsi”. Liput tulivat postissa, laskua ei.

Muuten kisoista jäi mieleen teekkarikylän parvekkeen lakana: ”Leppänen-Jalonen-Kurri, siihen kaatuu hurri”. No ei kaatunut, 3-3 tuo peli päättyi eikä mitaleita tullut vieläkään. En voinut vaatia rahoja takaisin kun en mitään ollut maksanutkaan…
(Tuo lakanan teksti oli myöhemmin vuoden 1989 kisoissa katsomossa asti, eri lakana kylläkin. Teekkarit olivat varmaan välissä valmistuneet ja oli rahaa ostaa lippupaketti?)

2003

En kerro mistä pääsylippu nyt oli peräisin, mutta mukana oltiin myös vuonna 2003 ja taas oli melkein mestaruus taskussa. Se oli siellä vielä puolivälierässä Ruotsia vastaan tilanteessa 5-1. Turha kerrata, kaikkihan tiedämme miten kävi. Ja tällä kertaa matsista ei jäänyt mieleen kova meteli vaan täydellinen hiljaisuus. Jonkun Ruotsin maalin jälkeen (oliko 5-4 vai peräti jo 5-3) halliin laskeutui (”romahti” lienee oikea sana, niin äkisti saapui) pitkäksi aikaa kormia huumaava hiljaisuus. Ei se oikeasti äänetön ollut, tuskaisia huokauksia päästeltiin varmaan jossain, mutta niitä ei kuultu. Kuultiin vain täyden salin kaikkien katsojien päässä yhtä aikaa kaikunut lause: jätkät, me ollaan hävitty tää peli. Niin varmoja tuosta faktasta olivat aivan kaikki jo varhaisessa vaiheessa, paljon ennen Ruotsin tasoitusta. 

Alkumatka kotiin matsista sujui junalla. Tai sujui ja sujui. Jos olette matkustaneet puolinukuksissa nuokkuvassa aamubussissa töihin, tiedätte mitä on suomalainen eloisuus. Nuo bussimatkat todella ovat eloisaa, vauhdikasta, riehakasta ja innoissaan keskustelevaa, kun niitä vertaa junamatkaan Pasilan asemalta Espooseen. Luulen, että kukaan ei uskaltanut liikahtaakaan (ääneen minkään ajatuksen lausumisesta puhumattakaan), ettei liikettä tai äännähdystä olisi tulkittu provokaatioksi. Oikeasti: kukaan ei koko vaunussa sanonut sanaakaan ja kaikilla tuli omien kengänkärkien likatahrat tuskallisen tutuiksi. Yhteinen täydellinen kansallinen traumakokemus oli syntynyt ja voin ylpeänä sanoa olleeni siinä alusta asti mukana - kuten jo vuonna 1974.

2022

Katsoin Suomen menestyksen kannalta parhaaksi lopettaa lätkän seuraamisen 2003 ja sen jälkeenhän onkin tullut ihan mukavasti menestystä, niin on minulle kerrottu. Ehkä lopetan Susijengin matsitkin, jos vaikka tulee joskus jatkosarjaa parempaa menestystä sielläkin - vaikka hienoa tuo korismenestys on ollut jo nyt ja viimeisimpiä omia EM-kisoja en onnistunut pilaamaan, vaikka lehtereillä pelkäsinkin.
Lykkyä pyttyyn Leijonille, lupaan katsoa vasta uusinnat, ettei käy hassusti.