Joulua ootellessa

Tätä kirjoitellessa on joulu tulossa. Kuulemma. Omalta kohdalta on mennyt viime ajat mökkihöperyyttä harjoitellessa sitkeän köhän uhrina. Eihän siinä mitään niin kauan kuin riittää jutunaihetta koiran kanssa ja Elisa-viihteen levynnurkalla järkevää katsottavaa. Mutta jossain vaiheessa käy niin, että keskustelunaiheet piskin kanssa jäävät lihanpalan syömäkelpoisuuden yhteiseen analysointiin. Ja mikä kauheinta, ja tästä ei ihmisen rappio enää pahene: töllöstä tulee katsottua ruotsalaista poliisisarjaa. Tuokaa pistooli.

Joulun siis havaitsin olevan ovella vasta kun radion blogienarviointiohjelma – ihan oikeasti, niillä on sellaisia siellä! – vertaili joulublogeja (ihan oikeasti, sellaisiakin on!). Taas olen tippunut kehityksen kelkasta, miten minua oikein viedään. Ja sitä paitsi vähänkös alkoi harmittaa erään bloggarin loistoidea: hän kuulemma soinnuttaa kalsarit ja muun alusvaatekerran joulun sävyihin. Näin riittää kun ripustelee vaan pyykin naruille niin on joulukoristelut valmiina. Harmittaa siis se, ettei tullut itse keksittyä, ei nyt kehtaa peesata. Ei olisi paljastuksen jälkeen enää kovin vaikuttavia takanreunalla roikkuvat punavihreät pitkät kalsarit.

Jotain pitäisi blogiin keksiä vuodenaikaväriä saadaksemme. Tulipa siis mainio idea mieleen, yhdistän suositut aiheet ruoan, joulun ja historian, teen omimmalla alueellani liikkuvan joulun perinneruokablogin. Tarvitsin vain vähän lunttiapua, jota tietty löytyy ulkosaarten historiakirjoista.

Mutta ajatus ei sitten tainnutkaan olla ihan nobelin arvoinen, edes rauhannobelin. Kyllähän  kirjoissa jouluruokina mainitut siikapiirakka tai kalakeitto ovat ok, ihan juhlavaahan nekin voivat olla. Mutta en vaan usko seuraavan seiskarilaisen joulun herkkuruuan taittuvan nykypöytään: hapantaikinapiirakka, joka on täytetty puolikkaalla sianpäällä. Ja sitä jäin myös miettimään että missäs se toinen puolikas pää on? Tai mikä pahempaa: onkos tämä se viime vuoden toinen puolikas?

Taidan jättää enemmät perinnekaivelut rauhaan, voisi joku vielä innostua kokkaamaan.

Mitähän tanskalaiset keksisi?

Mehän kaikki tiedämme mikä on maailman älyttömin ohjelmaidea. Tai ainakin noin 2 miljoonaa suomalaista tietää. Tai siis niinhän te luulitte. Ette vain silloin olleet kuulleet mitään ruotsalaisherkusta nimeltä ”Nobel-banketti”. Vau, mietitäänpäs tätä: iiiso salillinen jengiä syömässä, sitä sitten katsellaan. Välillä katsellaan kun pienemmät jengit on vetäneet mirrin kaulaan eri puolilla Ruotsia kotonaan ja arvatkaapas mitä: nekin syövät! Voitte miettiä toisenkin kerran, ei tuo siitä miksikään pahene.

Meidän juhlissa kuitenkin sentään kättelyn jälkeen vähän pörrätään lattialla ja siellä saa ryypätäkin. Lupaan, etten enää koskaan ole kateellinen ruotsalaisille ja luulenkin, että Matti Klinge on ihan ainoa, joka tällä kertaa on. Siellä on nimittäin servetit paremmin järjestyksessä ja enemmän haarukoita.

Mutta hei: onneksi on maksukanavat, meinasin juuttua vitoskanavalle tuijottamaan hypnoottisena hanhenmaksapalleroita samaan aikaan kun Nelonen Pro:lla Eli Manning ja Giants mäiskii New Orleans Saintsia palasiksi. Veikkaan että Klingekin käänsi kanavaa kun huomasi asian. Ai ei? No omapa on elämänsä.

Saksa – ei paskempi maa?

Kun tekee lähtöä Berliiniin, pitää ensin joutua alttiiksi netin matkaoppaille. Yksi niiden kuuma keskustelutopiikki on se onko Berliini kaunis, ruma vai joku ihmeen ”kauniinruma”. Voin nyt paljastaa totuuden: on se. Ruma nimittäin. Ehkä syypäitä ovat jatkuvat rakennustyömaat etenkin vanhalla itäpuolella. Mutta pelkkästään Itä-Berliinin betonieksotiikkaa ei pääse moittimaan, kyllä peli on 0-0 molempien puolten hyväksi.

Toisaalta, mitä kaunista voi vaatia kaupungilta, jossa kuljetaan Kurfürstendammilta Französtische strassen kautta Gendarmenmarktille? Jotenkin mieluummin kuulisin jonkun sanovan kulkevansa Avenue des Champs Elysees’tä pitkin kohti Jardin des Tuileries’tä.

Joulukuussa Berliinissä tapahtuu seuraavaa: juodaan glühweinia. Siinä se. Mutta jostain syystä nyt aina pitää turistina hakea lisää paikallista eksotiikkaa ja löytyyhän sitä muualtakin kuin joulutoreilta. Saksalaisuuden ytimeen pääse siten, että menee Löwenbräuhausiin syömään metrimakkaraa (puoli metriä riittää, yleensä) ja käväisee sitten alakerran toilettitiloissa. Siellä soi kaiuttimissa iloinen marssijodlaus. Ja ihan oikeasti: toilettikollegana toimiva alkuasukas viheltelee tahdissa ja kertosäkeen aikana laskee mukana laulellen vesiä. Saksalaishumppaa kaljasyöttölän vessassa – voiko ihmisen lasta karmeammin koetella.

Suunnilleen tältä se kuulosti (kuvitelkaa lorina sekaan). 
http://www.youtube.com/watch?v=IDvVqpon06k 
Melkein ääneen hymyilin, toivottavasti germaani ei käsittänyt väärin.