Älpeelevyjä ostelemassa

 Näin se meni Vanhoina Hyvinä Aikoina, silloin kun vinyylikin oli vinyylimpää. Laitoin sulkuihin varmuudeksi vähän sanakirjaa, että alle viisikymppisetkin osaisivat lukea.

- Luet NME:stä, että Jethro Tull on tehnyt uuden levyn [NME = New Musical Express, lehti jonka tietoisimmat tilasivat Lontoon kaupungista; lehti = paperille painettu mediajulkaisu, ei saatavissa videona eikä netistä koska mikä hitto oikein on netti?; Jethro Tull = Vanhaa Kunnon Musaa]. 

- Se pitää saada. Menet Sävelaittaan [=musiikkikauppa, paikka josta saa soittimien lisäksi ostaa mm. vinyylille prässättyjä musiikkitallenteita] ja teet tilauksen, siltä varalta ettei kauppias ole tietoinen tällaisesta merkkiteoksesta. 

- Odottelet pari kuukautta, että levy saadaan tuotetuksi Suomeen asti [”tuotettu”: kuljetetaan rahtilaivalla kahvipakettien ja silitysrautojen seassa]. Ehkä menee puolikin vuotta, eihän siitä rahtiliikenteestä ja tilauskirjoista koskaan tiedä. 

- Kärräät koko säästöpossullisen markkojasi ja pennejäsi  Keskuskadulle, yhteensä 24 markkaa, ja saat haltuusi ”uutuuden” [markka = Vanha Kunnon Valuutta, kohta taas ehkä nykyinen].

- Levystä saat samalla hyvän vaihtarin, jota voi lainata kavereille niin saa itse lainaksi vaikkapa uuden Procol Harumin [=Vanhaa Kunnon Musaa]. Sen voi sitten tallentaa C-kasetille [= huippujuttu, siihen saa nauhoittaa ”stereoista” vaikka mitä, mielellään Dolby "Hifi" –laatuisena, jolloin kohina on niin pientä, että musiikin hiljaisetkin kohdat voi tarkasti kuuntelemalla erottaa]. 

- Olet tyytyväinen, totta kai. Tai siis niin kauan kuin levyn naarmut alkavat rasittaa tai nauha menee solmuun kasettidekissä [naarmu = rahinan aiheuttaja, rahinoitahan saa nykyään kätevästi digitaalisesti retrotuotettuna, ei tarvitse odottaa levyn kulumista].

Näin se menee nyt. Laitoin sulkuihin varmuudeksi vähän sanakirjaa, että yli viisikymppisetkin osaisivat lukea.

- Et lue mistään, että on tullut uutta musaa mutta so what, kuunnellaan nyt jotain. 

- Avaat iPadisi [=jokin tietokoneen tapainen, laite jota et tiennyt tarvitsevasi etkä itse asiassa tarvitsekaan jos joudut lukemaan tämän selityksen] ja sieltä Spotifyn [=sovellus, joka striimaa netistä kaiken maailman musiikin - jos et ymmärtänyt, älä kysy lisää]. 

- Kirjoitat hakukenttään ”Aqualum”, saat Jethro Tullin entisen uutuuden vuodelta 1971 tulokseksi. Klikkaat sitä ja ääni tulee huoneen nurkan kaiuttimista kotiteatterin ja wlan:in avulla [kotiteatteri = tämän kyllä tunnet, sama kuin vanhat kunnon stereot; wlan: älä kysy]. 

- Et käytä säästöjäsi (niitä sinulla ei ole) koska olet jo pari ropoa Spotifyn kuukausimaksua maksanut tai suostut kuuntelemaan pari mainosta. Kuuntelet, mutta kuulostaako se enää samalta - no, olet silti tyytyväinen, vai?

Kuinka voitin rätkyt ja varikset

Tai sitten en voittanut, katsotaan nyt.

Voikukista kertoessani taisin unohtaa muutaman pihamaan kiusankappaleen, nuo otsikon somat pikkulinnut. Rastaathan laulavat kauniisti, kuin myös variksetkin, joten riekkukoot vaan rauhassa lähiympäristössämme. Kunhan pysyvät kaukana mansikkamaaltamme. Joku voisi väittää että on pelkästään hellyttävää kun varisemo roudaa meheviä mansikoita pihanurmella laiskana ja nälkäisenä rääkyville poikasilleen. Ok, niin ehkä on mutta vasta kun emo on osallistunut tuon mansikkamaan parituntisiin perkaustalkoisiin. Sitten tervetuloa vaan ruokapöytään.

Isäni aikanaan ryhtyi epätoivoisiin tekoihin marjavarkaiden kanssa: hän säilöi kiviä ikkunalaudalla ja hätyytteli ritsoilla rätkyjä. Epätoivoiseksi tuon yrityksen tekee sen tehokkuus. Nolla. Onhan noita kaikkia konsteja, peläteistä verkkoihin ja helistimiin. Mutta nyt käytin luonnontieteellisen tutkimuksen ja ekoviljelyoppien uusinta yhdistelmä. Maalasin pari kourallista mansikan kokoisia kiviä punaisiksi ja ripottelin taimien sekaan. Raakku- ja rätkyressukat iskevät kiinni noihin mehevältä näyttäviin saaliisiin. Juoni on tietysti se, että kivet pitää asetella ennen kuin linnut luulevat siellä olevan muutakin syötävää. Sitten pitää vain uskoa Darwinia: kyllä siivekkäätkin oppivat. Ja saas nähdä josko muutaman varissukupolven jälkeen on erikoistunut populaatio, joka saa elinvoimansa siitä, että osaa välttää Eskolan hirviömansikkamaata. Sitä odotellessa.

Mutta uskokaa tai älkää, tätä kirjoittaessani kuului ulkoa tutunoloista rääkynää. Ja kun ryntäsin katsomaan, niin siellähän se raakkukaveri temmelsi – naapurin puolella!

EKP, kaikkien velallisten sankari?

Maamme arvostetuin paperimedia uutisoi, että EKP laski ohjauskorkoansa 0,25 prosenttiyksiköllä. Hienoa? No, luinpa lisää koska kukapa näitä talousasioita ymmärtäisi, jos ei niitä viisaammat taloustoimittajasedät ja –tädit meille opettaisi. Tällä kertaa setä opetti, että ohjauskoron alennuksesta ei ole hyötyä asuntovelallisille, koskapa ”korot ovat jo poikkeuksellisen matalalla”. 

Taloussetä siis tarkoitti, että 0,25 on isompi luku silloin, kun se vähennetään vaikkapa kymmenestä kuin silloin, kun se vähennetään ykkösestä. Näihin samoihin veijareihin joudun luottamaan kun he sanovat olevan tosi huono juttu jos ”Euroopan rahoitusvakausväline ja Euroopan vakausmekanismi voivat ostaa jäsenvaltioiden joukkolainoja jälkimarkkinoilta”. Vai oliko se nyt sittenkin hyvä juttu, en muista. Eikä valitettavasti taida muistaa Suomen Euro-neuvottelijatkaan.