Kävelyllä, joulutrilogian osa 3

Helppokos se oli Hemingwayllä novellejaan ja romaanejaan rustailla kun oli inspiraatioita elämässä. Sai ammuskella toisten jahtaamia leijonia, katsella toisten sisällissotia ja nostella veneeseen toisten läheisyyteen houkuttelemia jättikaloja. Mutta yritäpäs tässä nyt edes bloginpuolikasta väsätä jos ylevin innoittaja on pimeän jouluiltapäivän kävelylenkki Espoon lähiön autioilla kaduilla.

No ei ihan autioilla, tuli vastaan pari muutakin kävelijää. Ei voi varsinaisesti väittää että reippailijaa. Tai siis perheen vanhemmat varmaan olisivat halunneetkin reippailla mutta olivat onnettomat yrittäneet myydä varhaisteinille tyttärelleen saman ajatuksen eli reippaan kinkunsulatuslenkin koko perheen voimin. Aijai, huono ajatus. Näytti meno siltä että Sjöbergin hinauspalvelu olisi pian saamassa joulupäivän erikoiskeikan: pitää käydä hinaamassa yksi teini Nökän kujilta kotiin. Ei nimittäin sillä askelluksella muuten aamuksi selviytyisi, laahasi jalat sen näköisesti katuhiekkaa. Pimeässäkin loisti vastentahtoisuutta ympärilleen säteilevä irvistys. 

Tuostapa johtukin mieleen uusi harrastus, jonka ajattelin aloittaa. Pistän pystyyn kisan "vastaantulevat ärmyt vastaan ilkut". Aloitin jo joulunalusella kauppareissulla. Keräilen siis erityisen yrmeitä naamoja ja oikein reippaita ilmeitä. Ajattelin tehdä pitkäaikaisen sosiologisen tutkimuksen, muutamien vuosien pituisen vaikkapa. Varmaan suurin osa vastaantulijoista tulee lokeroiduksi kategoriaan "pidän pokkani, älä yritä minua analysoida". Niitä en ehkä laske mukaan, mutta muut pistän jompaan kumpaan läjään. 

Mitäs järkeä tuossa sitten on, kysytte. No sepä järki, että vähänkös tyhmää on itse olla ihan hirveän örmynä jos koko ajan yrittää ainakin alitajuissaan saada toisenmerkkiset voittamaan sosiologisen kisan. Pakko on näyttää jokseenkin pirtskalta ja se kuulemma virkistää omaakin elämää. Saas nähdä.

Niin: joulun alla myrtsit voitti, en laske tuota aikaa mukaan kisaan. 

Reipasta joulua

Hesari kertoili kuvitteelliset stereotypiat kolmesta joulupäivän vietosta, subjekteina Hipsteri, Lapsiperhe ja Eläkeläispariskunta. No, totuus on tarua ihmeellisempä kuten tässä paljastan. Ensin Hesarin kuvitelma, sitten totuus eli kuinka se joulu oikein taas läpsyteltiinkään.

Hipsteri
Tarua: Osallistuit jouluun asti jatkuneeseen lihattomaan lokakuuhun.
Totta: No en tasan osallistunut, kinkkudissaus on ollut rahvaaan muotia jo Juicen siasta lähtien. Nyt kuuluu retrota kunnon sianlihamässäilyllä. Toinen kinkku uuniin uudeksivuodeksi. Kunhan tässä nyt jaksaa nousta, missäs se kaukosäädinkin oikein taas on. Käännän kylkeä.
Tarua: Vaaput Hilpeään Haukeen kavereiden kanssa joululaulujen pantomiimikisaan.
Totta: Vaapun ehkä vessaan asti jos on ihan pakko, ehkä kestän vielä tunnin ilman että pitää minnekään liikahtaa. Sitä paitsi milläs vaaput, bussienkaan aikatauluista kukaan jouluna tiedä eikä reittiopas varmaan aukea - Elisan verkossa oli eilenkin häriöitä, saattaapa ehkä olla vieläkin. Ei oikein jaksais kokeilla, känny on keittiön pöydällä asti. 

Lapsiperhe
Tarua: Karautatte lasten kanssa luistelemaan Oulunkylän liikuntapuistoon.
Totta: Joo, kyllä kai karautettais kun vaan saatais toi kuskikarauttaja jalkeille. Taas kaksi konjakkia liikaa aattona. Tai sais ylipäätään ketään muutakaan jalkeille. Ja kyllä ne pennut uuden GT6:n kanssa pärjää yhden päivän sisälläkin. Jos joku jaksais jääkaapille asti niin korkkaisi digestiivikaljan.
Tarua: Täti ja setä tulevat kyläilemään ja herkistymään joulukonserttia yhdessä katsoen.
Totta: Koko perhe herkistyy kun kuulee Vilho-sedän tekosyyn kotiin sohvan pohjalle jäämiseen. Väliäkös syyllä, eipä tarvi taas nostella rosollia ja laatikoita pöytään vieraita varten. Joku vois kyllä tuoda palan kinkkua tänne nojatuoliin, alkaa huikomaan. Jaksaisko joku?

Eläkeläispariskunta
Tarua: Käytte yhdessä ulkoilemassa.
Totta: Äh, siellähän sataa vettä. 
Tarua: Katselette klassikkoleffaa, kuuntelette klassista joulumusaa ja syötte klassikkopuuroa punaviiniä maistellen.
Totta: Kumpi tässä jaksaa puuroa lämmittää eikä yhtään vinkkupulloakaan ole auki. Avaajakin ties missä. Sitä paitsi kuka noita ällöjä kaunokirjallisia jaksaa tänään, on tarpeeksi synkkä päivä muutenkin. Löytyykös Turhapuroja jostain pahvilaatikon jemmoista? No ei nyt tartte etsimään alkaa, otetaan torkut mieluummin.

Ehkä tää joulu tästä loppuu, alkaa taas elämä Suomessakin.

Joulua viettäessä

Yli puoli vuosisataa elin lapsellisessa joulu-uskossa. Joulupukkiin kannattaa toki uskoa vieläkin mutta ennen myös luulin, että joulu on 24.-26.12. Sekin on noin globaalisti vähän hassua, oikeastihan joulu on 25.12. Seuraava päivä ehkä ollaan vielä vapaapäivällä, että voi maata sohvalla ja nauttia futismatseista. Joulusta ei taida olla silloin enää kyse. 

Mutta Suomessa tosiaan, juu. Joulu oikeasti alkaa joskus marraskuussa, sulosäveliä kauppakeskuksissa nauttimalla. Ja sitten sitä touhutaan. Ja touhutaan. Ehtii tehdä joulusiivot pariin kertaan ja sotkea sitten siinä välissä. Samoin kuin syödä parit joulupiparit, juoda glögit ja toisetkin. 

Tässä nyt ei varsinaisesti ole mitään blogin arvoista, vuosikymmeniä ollaan kaikki kuorossa valitettu että on tämä kauheaa kiirettä ja ei enää ensi vuonna ja mitäs järkeä tässä on ja on tämä kaupallista ja niin edespäin. Ei siitä enempää, noita en siis tässä toistele. Enää toista kertaa siis. 

Tosiaan se minkä tulin vasta tässä iässä oivaltaneeksi on, että ei se joulu ole olleenkaan 25.12. Silloin se on jo totaalisen ohi, loppu, kaput, edellisen vuoden lumia, hapantunutta kuin kerma kesähelteellä - tai näillä keleillä talvihelteilläkin. 

Oikeasti siis joulu on 1.-23.12., sitten 24.12. alkaa rääppiäiset. Hyvä että tajusin nyt, ehti kirjoittaa joulublogin ajoissa.

Eikös me kaikki voitaisi voittaa lotossa?

Nyt olen löytänyt ihan uuden suomalaisuuden ytimen: voin olla jo etukäteen kateellinen Pukkilan tuleville lottomiljonääreille. Kunta siis lottoaa. Eihän ne nyt vielä ole voittaneet ja aika vähän jää käteen per kuntalainen jos valtuuston uusi rakenneuudistusratkaisu menee putkeen. Silti, kyllä käy jo nyt kateeks, jos vaikka voittavatkin!

Mutta aina löytyy kikkakonsteja, joilla tuleva ilo saadaan lytättyä jo ennakolta. Ilmoittautui joku muukin kaltaiseni pilkun käsittelijätaho,
jolla kaikeksi onneksi on vielä konstit kunnon rehelliseen ilonpilaamiseen: on kuulemma ehkä jonkin lain vastaista moinen vedonlyönti. Varmaan ylimitoitettua riskinottoa kuntalaisten rahoilla, monta euroa viikossa. Jäämme odottamaan, saavatko syntiset rangaistuksensa, linnaan vaan!

Ei vaan tehtäköön nyt tässä selväksi slaissiblogin virallinen kannanotto Pukkila-lottoon: hieno innovaatio kunnan luottamusmiehiltä. Pitäsikö peräti jonkun hakea valtion innovaatiorahoittajalta tukea edelleen kehittämiselle? Nimittäin kyllähän tuosta aika pian levottomampi mielikuvitus saa aikaan kukoistavia skenaarioita tulevaisuutemme varalle. 

Tehtäisiin vaikka sellainen vekkuli valtiovetoinen kuntalotto. Joka viikko valtio arpoisi kuntia, joille valtiontukia sillä kertaa jaettaisiin. No, kuten (arvatenkin kreikkalaisten filosofien) vanha viisaus kertoo: kaikki ei voi voittaa. Niinpä saadaan näppärästi vähitellen kuntamäärä vähenemään kohti vision mukaisia lukuja. 

Sitten tietysti valtiolta loppuisi lopulta rahat kun jotkut kunnat voittaisivatkin ennakoitua enemmän. Eipä hätää, generoidaan valtiovetoinen valtiolotto. Arvotaan joka viikko valtion viranomaispalvelu, jolle sillä kertaa jaettaisiin. Muut sitten säästelisi. Vähän tuohon ikiliikkujaan tarvitaaan aluksi veronmaksajien tukea alkupääomaksi mutta uskon vahvasti systeemin pyörittävän itsensä jo parin vuoden päästä.

Linnaan - tai jonnekin sinne päin

Ajattelin tehdä definitiivisen yhteenvedon juhlista, ei tartte sitten enää muita medioita tämänkään takia plarailla. Tällainen kateellisten katsaus. Vaan kun linnan juhlatkaan ei ole enää Linnan Juhlat niin kannattaako sinne edes havitellakaan? Siltä varalta että kuitenkin joskus taas kukoistus koittaa Linnallekin, yritin bongata kunnon konsteja päästä kuvaan mukaan.

Ykköshelppoa on tietty kaivaa lätkämaila varastossa ja liittyä Juti-naamarillisiin. Pitää vain muistaa ottaa naamari pois kun kamerat tulee että äitikin näkee poikansa päässeen telkkuun. On siinä toisaalta vähän mustelmavaara eikä ole ihan varmaa että tuolla pääsee The Guardianin "vuoden henkilö" -äänestykseen.

Ongelma nimensä tämän alle kirjoittaneella on myös se, että ihan helposti ei kukaan taida valita "vuoden positiiviseksi espoolaiseksi". Kotkasta tuollainenkin tittelin haltija Tampereen kekkereihin oli yltänyt. En edes tiennyt Kotkassa olevan useampia positiivisia, joista valita. No, yksikin on ihan ok.

Sitä vaan myös ihmettelin että konserttikatsomossa näytti olevan tyhjiä paikkoja. Mitä hiisiä, miksei meitä kutsuttu jos kerran tilaa oli. Väärin!

Entäs jos alkaisi tehdä kierrätystavaraa. Vaatetusta kylläkin jo tehdään asioista, joita paremmaksi ei voi intohimoisinkaan jätedyykkari pistää. Vai mitä sanotte kalannahkasta tehdyistä kamoista? Ei siinä mitään jos tykkää tuoksusta mutta kun haastattelussa viisaus kuului että "onhan se hyvä ettei kalanperkeet joudu kaatopaikalle". Onhan se juu, pelastuu maailma.

Päästiin juhlista kuitenkin jatkoille, johonkin hotelliin. Tai ne jotka pääsivät. "Sinivalkoinen ääni" ei päässyt koskapa kavaljeerinsa ei tahtonut. Tuo kertoi olevansa absolutisti, joten ei voi mennä mukaan. Totanoin. Hauskaa ei voi siis olla ilman viinaa niin en voi mennä pitämään hauskaa? Kantsisko sitten alkaa juomaan viinaa vai opetella kärsimään hauskattomasta elämästä, voisi olla muiden mukana?

Jatkojen kautta ne julkisuussekunnit töllössä sai taas kyllä vähän helpommin, ei ole tarvinnut kärvistellä kalantuoksuisessa yrittäjyydessä. Voi vaikka tehdä youtube -videoita, kuten pari tulevaisuuden toivoamme, jotka jatkoilla hengasi. Saavutuksensa oli, että aika moni kaveri oli bongannut heidän juttunsa eli klikannut videoita. Teosten aihe jäi epäselväksi mutta toimittajatädille riitti, että jotain noin eksoottista oli tullut tehdyksi. Ehkä tuosta touhustelusta kuitenkin takaovi aukeasi: vaihdan nämä blogit vielä enemmän multimediaaliseksi - musitattehan, kuvat on jo mukana, kohta sitten ääni ja sen jälkeen vaan elävä kuva.

Sitä pelätessä, satavuotisjuhlia kohti!

Huikea juttu

Miten tyhjää elämämme on voinutkaan olla ennen kuin siitä tuli näin HUIKEAA. Ja kyllä, nuo isot kirjaimet ihan tarkoituksella, ei tuollaista sanaa oikein pienillä kirjaimilla kehtaa kirjailla.

Eikö ketään muuta muka hirvitä, en ole ainakaan nähnyt yhtään barrikadia Esplanadilla tai rytmikästä huutokuoroa Eduskuntatalon edessä. Siis ihmisiä, jotka silkasta pelosta olisivat nousseet kapinaan. Tuota sanaa vastaan tietty. Peläten jonain päivänä heräävänsä siihen, että aamu ei olisikaan HUIKEA, että peilistä ei irvistäkään HUIKEA elämänilo ja että TV:n tosiohjelman suoritukset eivät tänään olisikaan HUIKEITA. 

Koskapa tuo sana on ilmaantunut tietoisuuteemme aivan vastikään, on pakko olettaa maailman muuttuneen huikeasti viime aikoina. Vaikka siis ilmeisen tylsää oli ennen niin kaipaanko silti ihan pikkuriikkisen siihen Vanhaan Hyvään Aikaan, jolloin kaikki ei ollut superlatiivia, joskus oli vain "ihan jees" tai "hyvä juttu"? Parhaimmillaan ehkä "hienoa" tai jotain muuta yhta proosallista mutta oivoi, niin vähän huikeaa.

Johdetaan aktiivisia ihmisiä

Nyt lähestytään taas armaat kanssaslaissaajat liukkaita jäitä. Melkeinpä ahtojäitä. Mutta enpä malta olla menemättä, sen verran on kutkuttava aihe. Tässä jutussa ei nyt sitten ole mitään hauskaa, siistiä eikä huvittavaa. Ei edes ironiaa - olkaa siis varoitetut.

Nimittäin tänään 26.10. tittelillä "Greenpeace-aktivisti" YLEn uutisissa esitelty Atte Ahola (varmaan ihan jäkevä nuori mies hyvine ajatuksineen ja tarkoituksineen, en häntä tunne) kertoi seuraavaa: hän ihmettelee kuinka kummassa voi vielä tänä päivänä julkisuudessa esiintyä ihmisiä, jotka esittävät ajatuksia, että Sini Saarela olisi ns. "höynäytetty" tekemään jotain mitä tuli tehneeksi.

Pari juttua tulee ihan väkisin näin vapaa-ajattelijana mieleen. 

1) Lausuntoon ilmeisesti sisältyy Greenpeacen puolustelu sen suhteen, että olisivat muka lähettäneet viattomia teuraseläimiä marttyreiksi sinne jonnekin, pohjoisille merialueille. Aivan ilmeisesti Sini ja kumppanit ovat täysin omilla aivoillaan ajattelivia ja aivopesemättömiä ihmisiä, en muuta väitäkään. Mutta mietinpä vaan että mitä ihmettä ovat sellaiset johtajat, jotka eivät ainostaan jätä ohjeistamatta ja kieltämättä työntekijöitään/jäseniään menemästä tilanteeseeen, jossa tietävät olevan suuria (lähes varmasti toteutuvia) riskejä, vaan myös rahoittavat heille laivan ja tekevät kaikkensa että nämä työntekijät/jäsenet voisivat tuon riskin ottaa?  Siis vaikkapa heidän, noiden Greenpeace -johtajien puolesta tai sijaan. Mitäs se sellainen johtajuus oikein on? Eikö kaikin konstein tulisi yrittää estää tuollaisten riskien ottaminen? Ei siis että "juu, voitte tulla tuomituksi moniksi vuosiksi venäläiseen vankilaan liharuualle mutta valinta on ihan teidän oma, me nyt vaan kuskaamme teidät sinne" vaan niin että "ei, emme missään tapauksessa halua, että otatte tällaisen henkilökohtaisen riskin emmekä siksi voi teille nyt antaa tätä laivaa käyttöön." Ei siis "olen höynäyttämättä" vaan "estän vaaraan joutumisen". Jälkimmäinen olisi se mitä johtajien tulisi tehdä. Suojella johdettaviaan.

2) Aten lausema "kuinka voi nykypäivänä esiintyä ihmisiä, joilla on tuollaisia ajatuksia [höynäyttämiseen liittyviä]" on itse asiassa melkoisen fasistinen. Siis näkökulma siitä, että jokin toinen mielipide olisi mahdoton suvaita "enää nykypäivänä". Koska ei tuo vastakkainen mielipide nyt kovin lähellä mitään laitonta tai perustuslain vastaista ollut. Vai?

Ikeassa

Kuvitellaanpa kuulkaas pari skenaariota. Olisi vaikkapa viime viikonloppu, loistavan aurinkoinen sysksyinen sunnuntai. Sellainen, jota runnolliset novelistit tykkäisivät kuvailla parin sivun verran, jotenkin näin: "Kun kirkkaissa väreissä auringon säteissä kylpevät puut pudottelevat lehtiään, jotka hitaasti leijuen tavoittavat pian koittavaan talveen jo varautuvan syksyisesti tuoksuvan maanpinnan." Jne, tätä siis jatkuu pari sivua, kuvitelkaa itse. Kaikenkaikkiaan hieno päivä, sitä yritin tässä pohjustaa. 

Näin menee se Facebookin statuspäivitys -versio. 
Päähenkilö heräilee tuollaiseen aamupäivään ja on tietysti lehdet selailtuaan tarmoa täynnä ja mielessään suunnitelma:
- Kasvot kohtia aurinkoa ja pitkä reipas kävelylenkki iloisesti hymyillen ja vastaantulijoita kohteliaasti tervehtien
- Iltapäivällä vaikkapa taidenäyttelyyn, Atenemissakin olisi jotain riittävän kevyttä sivistävää nähtävillä
- Sieltä olisi kätevä jatkaa katsomaan virkistävä ranskalainen kulttuuripläjäys oikeassa leffateatterissa

Tässä vaiheessa suunnitelmaa kyllä jo alkoi epäily kiipeillä puseronselustaa ylöspäin. Ja tietäähän sen miten sitten kävi kun epäilys ja sen kaikki kaverit pääsivät ylös asti, johonkin sinne aivolohkoon, missä ne viitsimättömyyden portit sijaitsevatkaan.

Tuli se tosielämän versio, tästä ei ollut FB-statukseen päivitettäväksi:
- Hesarin jälkeen sohvalle vähän huilaamaan, katossakin on hyviä kohteita, joita syljellä voi tähtäillä
- Mahtoiko siinä nyt sitten vähän torkahtaa vai oliko menossa joku NFL:n matsi uusintana, mene ja tiedä
- Lounasaikakin painoi päälle, ei sitä heti sen jälkeen kovin raskasta kävelyä jaksa, ehkä sitten illalla
- Ateneum taisi nyt jäädä kuitenikin väliin, jotain tärkeää oli Ikeasta haettavana?
- Paitsi että ei sitä tärkeää sitten siellä ollutkaan, lopussa oli tuote, unohtui tarkistaa sivustoilta ennen lähtöä. Pari tuikkukynttilää löytyi, tarvitaanhan niitäkin toki aina. Syksy ja kaikki.
- Ja näkeehän niitä leffoja töllöstäkin, tartte mihinkään kirkolle asti niitä varta vasten mennä katselemaan. Paitsi että nyt ei kyllä tainnut tulla katsottua telkkaristakaan, olisiko lopulta tähtien kanssa tanssittu tai jotain.

Ehkä sitten ensi viikonloppuna. Tai silleen. Eipä ihme, ettei tämä ole suursuosittu lifestyle-blogi.

Kuka on kuka

Dokkari nimeltä "Miesten kylä" kertoo pesunkestävistä maalaisserbeistä (mahtavatko peräti Kosovossa asustaa?), jotka etsivät vaimoa. Ei taida omasta kylästä löytyä, joten eikun Albanian puolelle rajaa koettamaan. Paitsi että passi puuttuu. Ja sitä ei saa koskapa mies, Zoran, on hukassa. Tarkemmin ottaen hukassa on hänen identiteettinsä eli tiedot kylän rekisteristä. Zoran siinä sitten katsoo vilpittömän pöllämystyneenä seinää ja ihmettelee: "Missä minä olen?". Onkohan tämä sitä eksistentialismia?

Samoihin aikoihin pohjoisessa, Suomessa asti, tosi-TV:ssä on poliisiparalla erilainen pulma. Passi on mutta mies puuttuu! Poliisisetä istuu maijassa, ei tunnu tietävän että kuusestakos se passi on hänen kouraansa tipahtanut ja puhisee kuolemattoman ihmetyksen: "Nyt pitäisi enää tietää että kenen tämä passi on!". Vääjäämättä tulee katsojalle mieleen, että mitäs jos katsoisit siitä passista.

On nyt kyllä eri paria pulmat eri puolilla Eurooppaa.Toisaalla mies mutta ei passia, toisaalla passi mutta ei miestä. Ymmällään ollaan yhtäläisesti. Muistuu Kipling mieleen: "etelä on etelä ja pohjoinen on pohjoinen, konsaan ei ne kohtaa". Vai miten se meni.

Kateellista panettelua(ko)

Kuuntelin Mallitoimiston Johtajaa. Te, jotka satuitte samaisen Puhe-haastelun kuulemaan tänään 15.10., osaatte arvostaa suoritustani, kuuntelin nimittäin loppuun asti. Tosin kerran taisin jo luovuttaa ja vaihtaa hetkeksi kanavaa mutta omatunto alkoi kolkuttaa. Näin mietin: olen juuri saanut itseni aloittamaan saksalaisen hävittäjälentäjän muistelmat ja perustelen sen lukemista maailmankuvan avartamisella ja kaikenlaisten näkemysten kuulemisella. Pitäähän tuolla samalla perusteella uskaltaa kuunnella myös Laila Snellmania. Vai?

Tiedättekös mikä oli kaikkein tuskaisinta. Se "catch 22", jolla nykyään yhdellä huolimattomalta kuulostavalla nutta tarkkaan harkitulla sivalluksella huitaistaan kaikki kritiikki sosiaalisen kanssakäymisen jäteojaan. Näin se kuuluu ja näin sen Lailakin sanaili: ei täällä ahdistavassa Suomessa mitään voi yrittää saada aikaan kun kateelliset on heti tuomitsemassa. En siis millään kehdannut kääntää lopullisesti kanavaa ja todeta että karseeta saissea. Olisin tuominnut itseni tuonne kadehtivien ali-ihmisten soppaan. Arvatte mikä oli helpotukseni määrä kun Olga K:kin lopulta älysi lopettaa imartelunsa eli haastattelun. Heti radio kiinni, muutama syvähengitys ja kuuntelemaan auton ja aamuruuhkan hyrinää. Vihaiset autontorvetkin tuntuivat soivan ympärillä rauhoittavasti kuin 2. sinfonian jouset. Mutta en ole kade, en, sain sen todistettua itselleni. 

Kasvattakaa luonnettanne, kuunnelkaa juttu Ylen  Areenasta 
http://areena.yle.fi/radio/2058367

Kertauksena. catch 22 = kikka jolla mm. vastaväite tehdään pätemättömäksi. Niinpä Jossarian ei päässyt sodasta olemalla hullu, koska jos oli tarpeeksi viisas ilmoittautuakseen hulluksi, ei voinut olla hullu. Kirjassa "Me sotasankarit" siis.

Haaveet, prinsessat ja Mr Jones

Nyt on kuulkaas taas kirjoittamisen aiheet käyneet blogistille vähiin. Kun ei muuta keksi niin pitää alkaa muistella  menetettyä tulevaisuutta. Miettiä syvällisyyksiä. Pohtia vakavia. Surkeilla menneissä muisteluissa.

Syytän tästä olotilasta Saku Tuomista. Tiedättehän, mies joka tuotti jonkun suositun tv-ohjelman ja alkoi sitten puuhastelemaan. Uskoisin puuhastelun olevan hauskaa hommaa sinänsä, itsekin tykkäisin. Mutta pakko on myöntää, että on Sakulla sanottavaakin, työnteosta ja elämisestä. Tuosta viime mainitusta kirjoitti ihan kirjan, me ihmiset kun nykyisin tarvitsemme kirja-apua osataksemme elää. Jos ei kirjat auta, kannattaa kokeilla personal life-traineria. En tiedä onko tuollaisia, mutta jos ei ole, ryhtyköön joku heti. Mulle provikat.

Saku Tuominen kävi radiossa (juujuu, Siinä Ohjelmassa) ja ihmetteli tuhat/miljoona/tsiljoona kertaa ihmeteltyä asiaa: miten kummassa tytöstä, joka 5-vuotiaana kysyttäessä kertoo haaveilevansa olevansa prinsessa ja huutavansa ikkunasta koko maailmalle - niin miten tuosta tytöstä tulee keski-ikäinen nainen, jonka haaveena on ehtiä joskus lukemaan kirjan. Vastaus tietysti on: helposti. Mutta siitäpä oli hyvä alkaa pohtia omia syviä syntyjä.

Muistelen nuorena melkein-kapinallisena kuunnelleni yhtenä suosikkibiisinä Dylanin "Ballad of a thin man"iä. Jostain kumman syystä kuuntelen sitä nykyisin usein imuroidessani, kuulokkeet korvissa siis tietty. En varmaan ennenkään ymmärtänyt biisistä mitään, vielä vähemmän nykyisin. Sen vain muistan että kun R. Zimmerman lauloi
"Something is happening here but you don't know what it is - do you, mister Jones"
niin yksi asia tuntui tuolloin pläkkiselvältä. Ei tule koskemaan minua, herra Jonesiksi en joudu.

Vaan nykyisin kun pyörittelee päätä ympäri, vähän taaksepäinkin, niin väkisin voi tulla mieleen, ettei se nyt niin kamalaa olisi jos sanottaisiin kuten Bob saneli herra Jonesista:
You’ve been with the professors 
And they’ve all liked your looks
With great lawyers you have 
Discussed lepers and crooks
You’ve been through all of 
F. Scott Fitzgerald’s books 
You’re very well read
It’s well known 

Mitäs hiisiä siis tuossa vuosien 1976 ja 2013 välillä on tapahtunut? Ja miksi silti joku Ismo Alanko vielä jaksaa, miksei me muut? Vai jaksatteko? Jaksaako Ismokaan?

Ei, en ole ostamassa Harrikkaa, en kiipeä venäläiseen porauslauttaan enkä edes valmistaudu rauhanmarssille. Enkä oikeasti ole koskaan haaveillutkaan kovin kummoisia. Kunhan sitä haaveilua vaan jaksavat ne pikku-melkein-prinsessat, jotka eivät vielä haaveile ehtivänsä lukemaan kirjan.

Eläkkeellekö, ei hiivatissa

Kerronpas teille kaikkien suomalaisten yhteisen harrastuksen. Tai no ainakin työssäkäyvien suomalaisten. Se on eläkeiän odottelu, "Sitku" -touhuista turhin. Harrastuksen pääjuju on siis elinpäivien vähenemisen laskeskelu, peräti vähenemisen toivominen. Ja "Sitku" -jutuille tyypilliseen tapaan maailma sen kuin tapahtuu ympärillä. Me odottelemme.

Mutta nyt tuli ihan oikeasti hyvä syy lopettaa tuo unelmointi. Luin nimittäin viisaiden meille antamat viinanjuontisuositukset. Tai siis oikeastihan ne ovat alkoholin käytön riskirajat. Tyrmistys oli suuri, putosin ihan jakkaralle pohtimaan maailman epäreiluutta: työssäkäyvät saavat ryypätä noin jotain 25 annosta per viikko mutta eläkeläisille sallitaan vain 7! Siis seitsemän. Se on varmaan juuri se yksi terveyttä edistävä viinilasillinen per viikonpäivä. Ei mahdu enää saunakalja mukaan, sorry. Tarina ei kertonut mitä ihmiselle tapahtuu juuri sinä päivänä kun hän jää eläkkeelle eikä siis enää kykene sivistyneesti saunassa käymään ilman, että saattaa itsensä hengenvaaraan.

Onneksi lopetin viime vuonna alkuunsa kunnianhimoisen projektini terveyspunkkujen parissa. Olin tuolloin kuullut, että 1-2 annosta punaviiniä per päivä (no mieluummin per ilta ehkä, Suomessa kun ollaan) tekisi kovasti terveydelle hyvää. En kuitenkaan millään muistanut iltapaukkua ottaa, lopetin homman. Oletetaan, että olisin tätä harrastetta vielä vajaa tai yli 10 vuotta jatkanut, olisi tullut melko traaginen valinta eteen saunakaljojen ja punaviinien kanssa. Viikon kuudennen terveyspunkun jälkeen karsea itsetutkiskelu: vaarannanko terveyden ja otan viinin sijaan saunakaljan? 

Jatkan nyt sitten sillä lailla suositusten mukaista terveyselämää, että rajoitan ottoni ennen eläkeikää alle 25:een viikossa. Kippis.

Oksettavaa kommentointia?

Otsikolla "En voi hyväksyä oksettavaa kommenttia" vihastelee kuukautinen@hs.fi syyskuun kuukautisliitteessä. Merkillinen nimi toimittajalla, btw. Hän tarkoittaa kommentilla Kalevan päätoimittajan pässinpäistä lausumaa, jossa tämä ilakoi sillä, että tietovuotaja Bradley Manning hamuaa naiseksi. Kaleva- nimisen kulttuurijulkaisun mukaan tuo metamorfoosi sopii mainiosti, lavertelu kun on niin ämmämäistä. Pösilö jätkä tämä herra (?) päätoimttaja, pakko todeta.

Mutta mutta. Sitten henkilö Kuukautinen menee ja mokaa jutun ja todistaa oikeaksi vanhan viisauden: ihan viisas ei ole kenkään ihminen vaan toinen on tyhmempi toista. Alkaa siis soimaamaan Kalevan päätoimittajaa stereotypioista ja leimaamisista. Toteaa, että ollessaan "valkoinen, keski-ikäinen, golfia harrastava heteromies" ei hra päätoimittaja voi ymmärtää yhtään mitään eikä ainakaan saa lausua tuollaisia löysäpäisyyksiä. Jumankekka, nyt harmistuin. Minutkin tuossa läimäistiin epäilyttävään kastiin päätoimittajan kanssa, leimattiin peräti. Kenenkään ei pitäisi puhua p***aa mutta saahan ne sen silti lain mukaan tehdä. 

Okei, tajusin. Kuukautinen ironisoi. Mutta kun niin teki hra Kalevakin eikä se silti parantanut lausuntoa. Koskapa vanha kunnon periaatteni on, että olen suvaitsevainen kaikelle muulle paitsi suvaitsemattomuudelle, paheksun nyt syvästi: melkoista suvaitsemattomuutta Hesarilta.  

Helsingistä lännessä

Kateellisena jouduin katselemaan tänään töllöstä stand-up -amatöörien kisaa. Ei niin, että olisi tehnyt mieli kahdehtia niitä onnett... - noh, niitä siellä lavalla. Vaan piti kadehtia niitä itähelsinkiläisiä, jotka pääsivät kohteiksi tuossa koomikkojen kokkisodassa. Ei olla me espoolaiset sen huonompia kuin itähelsinkiläiset. Sen todistaakseni generoin pari punch linea (teille kaikille ei-espoolaisille: se on melko sama kuin vitsi, käytän punch linea tässä osoittaakseni olevani espoolainen). 
Siis tässä niitä pari: 

• Espoossa asumisessa on parasta se ettei vahingossa tai tarkoituksella tule lähteneeksi Espooseen. 
• Montako espoolaista tarvitaan vaihtamaan lamppu? Ei yhtään. Jää vaihtamtta jos ei muita ole paikalla. Mutta ehkä voimme kehittää innovaation lampunvaihdon crowdsourcingiksi ja tehdä siitä potentiaalisesti tuottavalta näyttävän liiketoiminnan? 
• Mitä espoolainen ottaisi mukaan autiolle saarelle? No ainakin lomakkeen jolla voi valittaa saaren asemakaavasta, joka kuitenkin joskus mahdollistaa jonkun toisenkin tulon samalle saarelle.

Voikohan espoolaisuudesta muuten hakea turvapaikkaa  Haluaisin kuitenkin sijoituspaikkakunnan olevan  pääkaupunkiseudulla mutta ei mielellän Vantaalla, Helsingissä eikä Kauniaisissa.

Puluja, satakieliä ja vammaisia

Luonto se jatkaa kiusaamistaan, tällä kertaa flooran sijaan välillä fauna. Elukat siis. Ensin rääkkäämisen aloitti satakieli, lauloi melkein pihapuussa ja niin kovaa tietysti ettei muut nukutuksi saaneet. Annoin olla, onhan se hauskaa jos toisillakin on kivaa. Mutta sitten tuli sepelkyyhkypari ja alkoi tehdä pesää melkein terassille. Terassille asti tekivät jotain muuta, se muuttui valkoiseksi. Eivätkä tietenkään piitanneet vienoista poistumispyynnöistä, takaisin oli pakko ängetä risuja roudaamaan heti kun silmä vältti. Rakensinpa siis barrikaadin ja nyt näyttää salava ihan puutarhurin juhannuspuulta, sopivissa pesimishaaroissa roikkuu esteenä haravaa ja harjaa. Vaan ei roiku puluja.

Mutta eihän se satakielen laulu nyt mikään iso riesa toki ole, kyllä sen jotenkin kestää. Toista se on tuossa vähän etelämpänä, Kaitaan kupeessa. Siellä on tilanne toisin päin, luonto on tullut yllättävän rakkaaksi. Paikallinen ihmisyhteisö on joutunut niin vakavan kriisin uhkaamaksi, että on ollut pakko kutsua vanha kunnon liito-orava-ase apuun. On kuulemma papanoita löytynyt ja kaikkea muuta korvaamatonta luontoarvoa. Tästä on kyse: "In Their Backyard"ille ovat viholliset rakentamassa vammaisten asuntolaa! Paikalliset asukkaat pistävät hanttiin katumaasturin pyörät sutien.

Muistuttakaapa hyvät ystävät minua tästä blogista jos meille päin rakennetaan joskus jotain ja uhkaan muuttua noin saatanan tyhmäksi ihmiseksi!

Kevättauko

Slaissiblogi on kevättauolla, paristakin syystä:
- kevät on juuri oikea aika kehittää ihan tosi elämän slaisseja (niitä virheellisesti oikealle kiertäviä lyöntejä)
- kevät on juuri oikea aika [sic] kitkeä rikkaruohoja, ja siitä kertomiseen on blogit erikseen

Some-slaissit jatkuvat taas jonain päivinä, ehkä.

Elä tai älä

Sanoma -yhtiön toimittajapojat ja -tytöt ne senkun viisastuu. Nyt ovat Ilta-Sanomien veijarit saaneet selville ikuisen elämän salaisuuden, tai ainakin pitkän iän. Otsikko lehtitelineessä lupasi lehden paljastavan "100 keinoa elää yli 100 vuotiaaksi" (taisi olla huutomerkki perässä mutta säästän meidät nyt siltä).

Jätin lehden kuitenkin telineeseen ja päätin jatkaa tässä jäytävän epätietoisuuden tilassa. Syystä että olisihan se perin tylsää ottaa konstit käyttöön ja tietää elävänsä vielä sellaiset pyöreät puoli vuosisataa till. Ei olisi tätäkään vähää jännitystä enää elämässä.

Mutta eniten kyllä arvelutti asiassa se, ettei otsikko kertonut oliko salaisuuksien maljaan jemmattu AND- vai OR -operaattori. Pitäisikö siis toteuttaa kaikki sata pitkän iän salaisuutta vai riittäisikö kenties vain joku niistä. Tyyliin: "lopeta tupakointi" (hep, voitin!).

Sitten siis olisin pentele vie tuhlannut euron vai pari vain lukeakseni 100 pakollista ehtoa, joista viimeinen taatusti olisi tyyliä "älä enää koskaan katso mestarien liigan matsia" tai "IPA -olutta juovat kuolevat kaikki viimeistään 99 vuotiaana". Siihen jäisi Eskolan pitkäaikaistavoitteet.

Pussit roskiin ja roskat pussiin

Enpä tosiaankaan halua jäädä pääministeriämme Kataista pahemmaksi - kukapa haluaisi. Niinpä koskapa hallituskin on tehnyt puolivälitarkastelunsa, se tulee minunkin tehdä. Varmuuden vuoksi jo vähän ennen vuoden puoliväliä, niin kauan kuin tulokset ovat vielä plussalla ja tavoitteet saavutettavissa (toisin kuin hallituksella?).

Kyse on tietysti uudenvuoden lupauksista. Sellaisen pikku vinkin voisin aluksi kaikille antaa, että nuo lupaukset kannattaa sitten mitoittaa pitokyvyn mukaan, oma kapsiteetti realistisesti arvioiden. Ensi vuodeksi vaan vinkkinä. Enäähän ette te haihattelijat voi mitään sille, ettei kiloja lähdekään tavoitemäärää eikä sitä kuntosalikorttia tullutkaan hankittua saati käytettyä.

Ottakaapa siis opiksi,  tulostavoitteeni on toistaiseksi 100 -prosenttisesti täytetty: olen aina vietyäni roskat laittanut tilalle uuden tyhjän pussin! Tai no, aina kun olen kyennyt - meillä kun kotona asuu Henkilö, jolla on valtakunnan nopeimmat tekemättömien töiden suoritusrefleksit. Aina ei siis voi ehtiä takaisin roskikselta ennen kuin uusi pussi on ilmestynyt. Mutta siis inhimillisen suorituskyvyn rajoissa olen pitänyt lupaukseni.

Ensi vuodeksi suunnittelen uutta haastetta, harjoittelenkin jo sitä varten kevyesti. Tarkoitus on oppia toimittamaan teepussin kuoret roskiin ennen jotain muuta. Miettikääs sitä! 

Jörkka-gaala kutsuu

Noniin, nyt se tapahtui! Hesari järjestää blogikisan (ks. huhtikuun kuukausiliite), blogistit pääsevät alttarille muiden viihdeturhakkeiden joukkoon. Eiköhän hetkeksi hiljennytä miettimään vakavia seuraamuksia.

Seuraa nimittäin ensin 24-tai-jotain -osainen Blog of Finland -ohjelma (tiedäthän, vain teksti ratkaisee), jossa Jari Tervo ja Tuomas Kyrö kääntyilevät tuoleissaan blogeja retostellen. Mutta miksi kummaksi noiden aikaansaannosten esittelyjä pitää alkaa kutsua? Laulutkaan kun eivät ole enää nykyjään lauluja, ne ovat ”vetoja”, joita ”vedetään”. Hep, minäpä tiedän: täysin katu-uskottava vastine ”vedoille” on tietysti ”siivut”. Ja koska blogit ovat melkein korkeaviihdettä, niistä puhuttaessa ei tarvitse syyllistyä tautologiaan, voidaan välillä puhua myös slaisseista. Tai vaikka ”juttuslaisseista”.

Luonnollisena jatkumona tulee tositvsarja, jossa uusien jaksojen myötä yhä epätoivoisemmaksi käyvä blogisti etsii toistakin lukijaa Puusepän Niksinurkka –blogilleen.

Kunnes lopulta saamme täyttymyksen, jotain mitä olemme odottaneet, jotain mihin koko Some-aikakausi on meitä hiljaisesti valmistanut. Tulee suuri bloggausjuhla, Jörkka-gaala. Siellä täydessä Barona-Areenassa jaetaan vuoden blogipalkinnot kaikenlaisissa tärkeissä sarjoissa mm.
-     "Vuoden luetuin" (voittajalla parhaat youtube-linkit, tähditettyinä ja arvosteltuina, aihealueittain luokiteltuina)
-    "Vuoden ansaintalogiikka" (näin tienasin meikkisetit vuodeksi)
-    "Vuoden sukanvirkkausblogi" (voittajan ehdoton ykkösblogi kertoo, kuinka virkata muiden kotiaskareiden lomassa, sylivauvaa koukulla silpomatta).

Jään odottamaan kutsua tuohon tositv:hen. Opettelen jo peilin edessä katsomaan kameraan. Vai pitikö välttää katsomasta? Perhana. No, kyllä ne sitten kertoo.

Totta ja tarua, maakuntamatkailua osa 3

Terveisiä itärannikon pääsiäisturnajaisista. Koska matka oli niin mukava, ajattelin laatia peräti parikin matkaraporttia, eri kohderyhmiä varten vaikkapa. Kumpikin yhtä totta, tarinoidenkin kauneus kun on kuulijan korvissa. Vai miten se nyt meni. Lukekoon kukin itse kohderyhmä valiten.

Versio 1. Kerrottavaksi kulturellissa seurassa aperitiivia maistellessa, alkuruokia odotellessa:
Nautimme pääsiäislauantaina kuulkaa Kotkan monipuolisesta kulttuuritarjonnasta. Kas kun pikkukaupunki on niin kompakti, että saman päivän aikana ehtii vallan mainiosti kaikenlaista. Nytkin mm. vierailimme peräti kolmessa aivan viehättävässä taidenäyttelyssä ja kuuntelimme hetken fantastisen tyylikästä Uuno Klami -pianokonserttia kerrassaan idyllisessä pikku galleriassa. Ja mitäpä olisi Kotkan matka ilman merimuseo Wellamon näyttelyn kertaamista, sehän on ihan must! 

Sen jälkeen onnistuimme löytämään Kotkastakin idyllisen illallispaikan, hinta/laatu –suhde oli olosuhteisiin nähden aivan mainio; ei mitään ketjuruokaloiden vakiotavaraa lainkaan. Sieltä suuntasimmekin hiukan kevyemmän ohjelman pariin. Ja samalla päätimme suosia vanhaa historiallista Kairo-ravintolaa, siellä kun oli paikallisen kevyen musiikin yhdistyksen (hienoa, että Kotkassakin jaksetaan!) järjestämä vallan mielenkiintoinen konsertti. Pitäähän paikallista aktiivisuutta kannattaa, etenkin kun olivat onnistuneet saamaan ihan kansainvälistä väriä lavalle. Illan päätteeksi käväisimme vielä ohi mennessämme paikallisten suosimassa pittoreskissa yömyssypaikassa torin varrella. Vallan ihastuttavaa.

Versio 2. Kerrottavaksi vähän raffimmassa seurassa.
Joo, käytiin eka jossain taulumestassa kun treffattiin siellä E&S, ne hikoili jotain pianoa kuunnellen. Puoli minsaa piti loppuakordeja kuunnella - oli ihan ok, ei siinä mitään jos tykkää tollaisesta. Taulut oli kyllä aika pliisuja, en pistäis omalle seinälle, liikaa joutsenia ja sellasta kamaa. Wellamo- museo oli siinä vieressä (ok, kaikki on siellä vieressä), joten pitihän sekin tsegata. Jos sinne olisi vaikka saatu jotain uusia makeita paatteja tai jotain. Samaa se oli, ei uutta, ne on aika nähty. Ihan ok kyllä, ei valittamista sinällään. Sielläkin roikkui vähän jotain tauluja seinillä, kaksikin huoneellista näyttelyitä. Mutta ne ei tehnyt vaikutusta, on nähty parempiakin laivankuvia. Muut otti itse asiassa sillä välin parit neuvoa-antavat, oli museon rafla nimittäin auki. 

Sitten iltasafkalle, se oli kyllä jees, ei jäänyt nälkä, kalassa ei ollut ruotoja ja hintakin kohdallaan. Vaan asiaan, nimittäin Kairoon ja hep: siellä parin paikallisen lämppärin jälkeen vikan setin veti kova bluesjengi, mukana Vironmaasta varsinainen slide-velho. Kovaa kamaa, pelkkää Muddy Watersia alusta loppuun. Ja uskokaa tai älkää, Eskolakin veti mukana loppukuorossa, sai hoidettua pakollisen karaoken siinä. Niin, se karaoke: sinnehän piti tietty lopuksi mennä kun on E&S:n kanssa matkassa, ei auttanut hittokaan. Ihan makee mesta, joku vanha torihuussi kuulemma, believe me or not. No, ihan hyvää Jeggua kuulemma oli. Ai, onko se aina saman makuista, no ei ainakaan sitten pahempaa ollut kuin muualla. Vaan ei vanhat enää montaa jaksannu, itelläkin meni jo vissyn puolelle. 

Siis hyvä reissu, kiitos T:set!

Universumin luuserit

Kerronpa miten aito pessimisti eli suomalaisen jalkapallon ystävä katselee jalkapalloa, esimerkiksi ottelua jossa urheat poikamme kohtaavat maailmankaikkeuden hidalgot (tiedättehän: SEKÄ maailman- ETTÄ Euroopan mestarit). Näin se menee: ota kunnon vakuutus. Tällä kertaa se tarkoitti kaikkien Veikkauksen tilillä olevien kolikoiden panostamista tulokseen 2-0. Siis Espanjan hyväksi, ei Suomen. Vaikka todennäköisin tulos kuulemma olisi ollut 3-0 niin tuossa kahdessa maalissa oli kunnon voittokerroin. Parempi kerroin olisi tietysti ollut 1-0:ssa mutta nyt ei ottelun katsominen pilaannu heti kun Espanja tekee maalin ja kohta toisen. Ja 2-0:aa voi vielä pitää ihan ok tuloksena, olla siinä suhteessa ihan tyytyväinen samalla kun käyttää loppuillan veikkausvoittojen laskemiseen. No, kävi katalasti, siitäs sain.

Pelin kulkuhan oli kovasti kiintoisaa. Normaaliin jalkapallo-otteluun sen yhdisti se, että säännöt olivat samat, kentällä oli oikea määrä pelaajia ja peliä pelattiin noin 90 minuuttia. Alussa pohdittiin että millähän hyökkäysmuodostelmalla Suomi lähtee. Ööö, ”hyökkäys”, mikä se on? Sen verran kenttäjärjestyksestä selvisi, että tuo kuuluisa joulukuusi 4-3-2-1 oli muutettu vuoristomännyksi eli noin suunnilleen 4-6 tai 5-5, joskus jopa rohkeimmillaan 4-5-1. Yritin muuten etsiä jalkapallon taktiikkahistorian kirjasta, kuka on ennen pelannut jollain lailla näitä Suomen yhdistelmiä muistuttavilla tavoilla. No, löytyi yksi samoilla luvuilla mutta se oli toisin päin: Puskasin johdolla Unkari pelasi vuonna 1953 suunnilleen muodostelmalla 1-4-5 (välillä 1-5-4).

Mutta voi rähmän käpälä, kuinka huonosti osaavat pelata tämän tunnetun kosmoksemme ylivoimaisimmat pallonpyörittäjät? Käsittämätöntä pään mäntyyn puskemista, aina oli yhtä tekniikkataituria vastassa kaksi pohjoismaalaista. Ja pakko sanoa, kaikkien aikojen kurinalaisinta suomalaispelaamista, puolustus tottelee Moisanderia kuin kone. Jos kyseessä olisi mikä tahansa muu joukkue kuin Suomi niin pelin sanottaisiin olevan jalkapallon irvikuvaa mutta nythän se on taktinen riemuvoitto ja taistelunhengen ruumiillistuma.

Toisella jaksolla tuli esiin Suomi-realismini vahvuudet. Linnunradan kuninkaalliset onnistuivat räkäpuskussa mutta pessimistin kannaltahan tilanne on mainio. Nyt jos tekevät kohta toisen niin tilille ropisee ja jos sattuisi käymään toisin päin niin mikäs sen mukavampaa, sitten vasta jännää olisi. Okei, tiedetään, järjetön ajatus tuo jälkimmäinen. Pitäisi ensin saada pallo yli puolen kentän.

Ja sitten, vedonlyöjän ilta paranee. A. tarjoaa nojatuolin pohjalta vedon, josta ei voi kieltäytyä: noin kertoimella 100 (vai oliko se 1000) Suomen voiton puolesta. Tulisi ainakin Veikkaukselle menetetyt rahat takaisin. Mutta no-voi-pyhä-jysäys ja herra-hyväst-siunakkoon ja voi-hevosen-p**e. Suomi saa pallon yli keskiviivan ja eikös saman tien maaliin asti!

A. alkaa suunnitella mitä tekee seuraavana päivänä tuhannella eurollaan. Lisäaika, näyttää jo kaikkein mahdottominkin mahdolliselta kun valkopaidat saavat toisen kerran pallon hyökkäysalueelle. On silmänräpäys aikaa lohduttautua, että pysyyhän se tonni kuitenkin omassa perheessä, ei se varmaan ihan hulluuksiin sitä tuhlaa, säästäväinen nainen. Onnekseni Hetemaj’lla taisi olla hapot isoissa jalkalihaksissa koko matsin raatamisen jälkeen.

Lopulta rahaa meni muutamia euroja mutta haittasiko tuo nyt mitään. Opetus kaikille: kunnon vakuutus kannattaa silti aina, siltä varalta että Suomi ei aina voittaisikaan.

Mutta se Espanja. Melkein kotisohvalla alkoi toivoa, että menettivät tuolla hengettömyydellään MM-kisapaikan. Oletteko muuten kuulleet sen vanhan espanjalaissanonnan vuosien takaa : ”on vaikeampaa hävitä Suomelle kuin voittaa maailmanmestaruus”. Eivät onnistuneet taaskaan, luuserit!


Jälkikirjoitus. Samalla kun kunnioitan Mixu Paatelaisen hienoa valmennusta, poimin katkelman puolustupelin historiakirjasta. 60-luvulla Italian sarjaa hallitsi sadistisen Herreran johtama Inter. Herreralla oli kaikki konstit käytössään. Tuomarit lahjottiin, vastustajat potkittiin rammaksi ja omat pelaajat doupattiin. Ja kun sekään ei vielä riittänyt niin viimeisenä epätoivoisena konstina otettiin käyttöön catenaccio –puolustus, se pahamaineinen kilpikonna. Hyvä että ollaan meillä menty suoraan tuon viimeisen hätäratkaisun kaltaiseen...

Ne vsjo ponimaju

Olin aamuisessa sekakielikylvyssä, kas näin:
"Made in Kallion Story Mondayn facebook-sivulta voi tätä event infoa katsella".

Kirjoitin ylös heti kuultuani tuon Radio Helsingin aamuohjelmassa. Selvittääkseni ihan Google-sedältä, että hömpyläisenpölähdystäkös tuo nyt sitten oikein tarkoitti. Keksin tai löysin seuraavat käännösselitykset.

"Made in Kallio"    
     Tehdas (?), joka kuulemma "kuhisee tekemistä". Ilmeisesti joku Kallion hipsterimesta?
"Story Monday"                      
     Olisko jokin maanantaitapahtuma tai sitten kuulin täysin väärin, ei löytynyt selitystä
"Facebook"                             
     Hei, tämän tunnistin!
"Event info"  
     Arvaisin: "tapahtumatiedote"
"Sivulta voi tätä...katsella"     
     Tuo taisi olla Suomea! Mutta voi pettymystä: "tsiigata" oli väännetty aika outoon muotoon. C'mon, Radio stadi, vähän asennetta, ei tuollaista lipsuttelua.

Miten ihmeessä radioon saisi suomenkieliset tekstitykset?

Kaikenlaisia rekistereitä

Mitäs tuumaatte, pitäisikö homot rekisteröidä vai jättää rekisteröimättä? Vai oliko se homoliitot – jotenkin kuulostaa aika samalta, eikö. Tällaista kiivasta debattia nyt kuitenkin käydään tuolla maamme viisaiden kokoontumisajoissa, Arkadianmäellä.

Kyse on siis tasa-arvoisesta avioliittolaista tai oikeastaan vasta siitä, saadaanko se edes käsittelyyn. Jotkut nykymallisen ”rekisteröidyn parisuhteen” käsitteen vastustajat tänä aamuna kertoivat (radiossa tietty; Puheessa totta kai; Olga-ohjelmassa? ei), että kaikki noista maan viisaista A-mäellä eivät uskalla ainakaan vielä kantaansa ilmaista, pelkäävät jotain. Mitähän siinä kaapissa on, jossa nuo kansankynttilät lymyilevät, mikseivät uskalla? Kuulemma on tullut homoavioliitto -vastustajilta leimaamista heti jos on uskaltanut uutta mahdollista lakia puolustaa.

Sillä lailla. Päätin siis itse leikkiä rohkeaa, saas nähdä mitä tulee niskaan. Millä termillä minua kohtapuolin kutsuvat kaikki ne tutut, jotka tämän sattuvat lukemaan. Vedän vielä kerran syvään henkeä, pidän tauon…

Ja: vastustan homojen rekisteröimistä.
Eikun: vastustan homoliittojen rekisteröimistä.
No okei: kannatan tasa-arvoista avioliittolakia!

Nyt se on sanottu. Vai yrittäisikö vähän kuitenkin  lieventää: kirjoitin, jotta näkisin kuinka rohkeita ovat suvaitsevaiset tuttuni, uskaltavatko vaikkapa Facebookissa peukuttaa tätä tekstiä. Tai no hittolainen, jos joku seuraa jääkiekkoa, kannattaa Jokereita ja kehtaa sen vielä julkisesti tunnustaa (oikeasti, sellaisia kuulemma on!), niin kyllä kai minäkin nyt tämän verran julkean ilmaista.

Katsotaan kuinka äijän nyt käy.

Vedenpitävää turismia

Oltiin etelässä.

Mitenkäs siellä tunnistaa suomalaisen turistin? Ihan toki samoin kuin tunnistaa norjalaisenkin, voisit sanoa: se puhuu norjaa. No, suomalainen ei puhu norjaa ja vaikka suomalainen nyt tietysti kulkee rantabulevardia cowboy-hattu päässä ja "I love Canaria" -resupaita päällä koko raitin leveyden tehokkaasti hyödyksi käyttäen, niin sekään ei paljoa todista - samaan saattavat yltää muutkin (siis varmaan ainakin norjalaiset).

Mutta: keksipä joku muu kuin suomalainen, joka laittaa espanjalaisen turistibussin turvavyön kiinni paikallismatkan ajaksi vain koska ohjekyltti kertoo sen olevan "pakollista". Edes ruotsalaiset laita. 

Ja kukapa muu kuin meikäläinen mallituristi siistii huoneensa kuntoon aamuisin lähtiessään, että kehtaa jättää sen siivojalle siivottavaksi. Ei nyt mennä yksityiskohtiin mutta toiletti jäi välillä vähän kehnompaan kuntoon - kyllä nyt pikkuisen mietityttää että mitähän se siivooja mahtaakaan meistä ajatella. Hitsi.

Tehtiin me kyllä lomalla muutakin kuin siivottiin ja golfattiin, käyttiin täyttämässä turistin perusvelvollisuudet eli tuhlattiin rahaa turhiin ostoksiin. Tai no turhuushan on suhteellista jos tuote on hyvä, vai mitä voi päätellä seuraavasta: 

Melonerasin urheiluliikkeen myyjä oli keksinyt lyömättömän myyntiargumentin. Esittelemänsä sandaalit olivat vedenpitävät (waterproof, sir, my friend!). Hiukan uskalsin ihmetellä ja yritin kohotella kulmakarvoja sandaaliremmien välisen ilmatilan pitävyydelle, mutta kaveri oli selkeästi miettinyt myyntistratrategian loppuun asti: don't worry, very good! Ostettiin sitten kahdet, oli helkkarin kalliit Eccot. Tai kalliit ja kalliit, olihan ne vedenpitävät. Ja saatiin parista muusta halpistuotteesta sitä paitsi kunnon alennus. Very good deal!

Opetus: Älä mene ostoksille oluen ja Pernod'n jälkeen... 

Väärin myyty

Kyllä on elämisestäni tehty taas hankalaa. Ei ole kuluttajaparalla helppoa, ei enää tiedä kehen olla luottamatta. Ennen oli niin selkeää: suuret kauppaketjut ja elintarviketeollisuus riistivät meidät nälkäkuoleman partaalle, saimme Euroopan kalleinta ruokaa. Mutta nyt ei ole helppoa kauppiaillakaan, ei. Ensin tulee Suomeen Lidl ja räjäyttää ruokamarkkinat tuoden meille riistohintojen tilalle pilkkahintaiset laadukkaat saksalaistuotteet. Kelpaavat joillekin ottaen massiivisen muutaman promillen markkinaosuuden.

Sitten kaikkien vanha kunnon vihollinen, maitokauppiaskauhistus, alkaa laskea hintoja. Myydä siis maitoa halvalla. Sehän ei sovi, ei myöskään valppaille markkinavahdeille, joten myyvät nyt sitten kalliilla. Kukas meistä kuluttajista nyt tietää, kumpi oli roistomaisempi temppu, käsi ylös vaan rohkeasti!

Ja nyt on valpas media havainnut taas uuden epäkohdan. Ovat nuo riistoruokakauppiaat alkaneet myymään muutakin ruokaa liian halvalla, ei enää liian kalliilla. Kuulemma kärsijöinä ovat viattomat pienet luomukauppiaat, jotka ovat myyneet tuotteitaan sikahinnoin (tosin tuota termiä ei tainnut media käyttää vaan luomumyyjät ovat sympaattisista hyväätarkoittajia). Nyt heidät dumpataan markkinoilta myymällä luomua kohtuuhinnoin. Jos sattuisin olemaan K- tai S-kauppias en nyt kyllä tietäisi myisinkö liian halvalla vai liian kalliilla, väärin myisin aina. Onneksi korvaus kärsimyksestä lienee kuitenkin vielä kohtuullinen, ei kauppiaat nälkään kuole.

Tässä blogissa käytettiin seuraavia tuoteasetteluja:

• Valio, virkeyttä elämään, hinnalla millä hyvänsä
• K-kauppiaat, kuluttajan asialla
• S-ryhmä, se olemme me
• Suomen vihreän lihan tuottajat ry, useimmiten tuoretta
• Lidl, joskus jopa tuoretta

Jos käytätte kyseisiä palveluntarjoajia, mainitkaa blogini: ette ehkä saa alennusta mutta saan lisää lukijoita ja kassa voi ilahtua.

Epoolainen, älä ole aina niin espoolainen

Tuli taannoin valiteltua aamuliikenteessä hereillä pysymisen vaikeudesta. No siihenhän löytyi kyllä lääke. Tuosta kuitenkin vireät naapurikaupunkilaisystäväni saivat aiheen huomauttaa, että kyse on tyypillisestä espoolaisongelmasta. Tiedostavat kaupunkilaiset eli oikeat stadilaiset eivät kärsi omaan autoon nukahtamisen ongelmista, he eivät aja omalla autolla töihin. Niinpä oli ihan pakko miettiä muutama vinkki myös julkisten käyttöä varten, niille aamuille kun sellaisia tulee tarve käyttää - ja tietysti kaikille teille oikeille kaupunkilaisille.

Vinkit alkavat jo edeltävästä illasta.
1) Pitää muistaa laittaa kaikki yhdeksän jälkeen alkava tv-tarjonta tallennukseen koskapa sen jälkeen ei pidä enää olla hereillä.
2) Pitää silittää paita valmiiksi, että saa sitten senkin viisi minuuttia nukkua aamuyöllä pidempään, ei tartte ihan viideltä herätä. Vaan vasta viisi yli viisi. Että nimittäin ehtii sinne pysäkille värjöttelemään. Sillä sinä aamuna kun olet päättänyt säästää maailman on ilmastomuutos päättänyt puolestaan pitää vapaapäivän: lämpöä on noin -12 ja tuuli on pohjoisen puolella.
3) Eli vinkki numero 3: kaiva ne pitkät kalsarit vaan illalla esiin sieltä samasta jemmasta missä koipallot lymyilee, kyllä ne löytyy.
4) Peruuta aamukokous, et ehdi kuitenkaan: jotkut törpöt tukkii taas Länsiväylän liittymän autollaan ja matka bussilla ynnä kahdella ratikalla kestää taas tunnin ja vartin. Hitsi kun saisivat sen metron valmiiksi, tulisi Länärille tilaa omalle autolle kun bussilinjatkin lopetettaisiin ja muut käyttäisi metroa.

Sellainen uutinen muuten tuli tänään, että ruokakaupoissa varkaita kiinnostavat erityisesti luomutuotteet. Mielenkiintoisia kysymyksiä heräsi:
- Ovatko ympäristötietoiset roistoja?
- Ovatko roistot tulleet tietoiseksi?
- Vai, ja mikä todennäköisintä: perustuuko uutinen espoolaisiin tilastoihin, jolloin ainakin jälkimmäinen on aina pitänyt paikkaansa?

Mistä kaikesta tulikin mieleen. Ajatteltiin harkita muuttamista johonkin satamakaupungin puolelle mutta ihan rajan tuntumaan, Lehtisaareen tai vastaavaan. Sieltä olisi kiva mollata espoolaisjuntteja mutta olisi mukavan lyhyt matka takaisin kuitenkin, voisi tuntea olon kodikkaaksi ja pääsisi nopeasti stadilaisia karkuun. Oisko näppärää?

Jokapojan gourmeta

Arvatkaapas mitä tuli kuunnelluksi eräänä aamutuimana. Jätin laittamatta kysymysmerkin, uskon uskollisten lukijoiden tietävän. O:n haastattelussa oli tällä kertaa gourmet-kokki Pipsa Hurmerinta.

Minua ei ole siunattu keittiöpeukalolla enkä ole riittävän kultivoitunut leikkiäkseni basilikapyreillä ja timjaminsiemenöljyillä. Mutta nyt ei tarvitsekaan. On nimittäin tehty tavallisen ihmisen syömisestäkin glamöröösiä: perusmättö on nykyisin muotia! Kuulemma siskonmakkarakeittokin saa olla ihan kokin luvan kanssa hyvää eikä jauhelihapakettia tai maksalaatikkoa tarvitse jemmata kauppakärryssä naapureiden katseilta piiloon. Jos tulevat kaupassa vastaan, pitää vaan kertoa että ”me ajateltiin tänään harrastaa vähän Casual Diningia”. Sillä nimellä tuota vanhaa kunnon kotiruokaa nyt kutsutaan. wau.

Mutta toista uutuustermiä vähän vierastin, mitä ihmettä meillä päin tekee ”mexican street dining”? Ei oikein iske lähteä tammipakkasella Espoon keskustan [sic!] kaduille norkoilemaan meksikolaisherkkujen perään. No, ehkä tuolla konstilla saadaan fajitatkin maistumaan tai ainakin kuulostamaan paremmilta. Lycka till.

Tulkaa kaikki takaisin

Sen verran on tärkeitä asioita ilmassa, että kannanottamisen pakko alkaa jo ahdistaa. Ei auta kuin antaa periksi, nousta sohvan pohjalta ja laajentaa Slaissiblogi yhteiskunnallis-ajankohtaiseksi.

Come-backit on tietysti se eka juttu. Kansallinen traumamme loppuu ja voimme taas alkaa katsomaan Keski-Euroopan mäkiviikkoa. Schzcsliirencshzcauerkin aloitti jo laihdutuskuurin. Mutta ketkäs muut voisivat tehdä odotetun paluun: avaan avoimen kisan. Vastaukset voi lähettää vaikkapa radion shoutboxeihin, niihinhän kaikki viisaudet nykyisin päätyvät. Teen ensin pari keskustelunavausta.

• Paavo Väyrynen. Liian ilmeinen, totta kai, koskapa Paavo tekee sen kuitenkin, halusimme tai emme. Toivotamme tervemenneeksi, minne ikinä palaakin.
• Saara Aalto. Yllättää kaikki eikä palaakaan Euroviisuihin tai Voiceen vaan Idolsiin, jossa häneltä vielä mitalisija puuttuu.
• Teemu Selänne. Paha juttu, ei koskaan voi tehdä paluuta kun ei koskaan lopetakaan. Kyllä mahtaa olla kade Jannelle.

Se toinen juttu sitten. Kommenteista päätellen tämä on jo aika passee koskapa olette jo kaikki lopettaneet Hesarin tilauksen (vaikka luulisi sen nyt sitten tulevan meille ajoissa kun kukaan muu ei enää tilaa vaan ei, myöhässä on tällä viikolla joka aamu!). Mutta uusikaapas tilaus. Nyt on nimittäin niin paljon helpompaa lukea se digiversio kun lehti on tabloidi, eikö. Mahtuu kätevästi 7 –tuumaiseen tablettiinkin ja on paljon helpompi siitä lukea vessassa. Ja sitten perheen pienimmätkin tykkää kuten kuvasta voi päätellä.