Tai sitten en voittanut, katsotaan nyt.
Voikukista kertoessani taisin unohtaa muutaman pihamaan kiusankappaleen, nuo otsikon somat pikkulinnut. Rastaathan laulavat kauniisti, kuin myös variksetkin, joten riekkukoot vaan rauhassa lähiympäristössämme. Kunhan pysyvät kaukana mansikkamaaltamme. Joku voisi väittää että on pelkästään hellyttävää kun varisemo roudaa meheviä mansikoita pihanurmella laiskana ja nälkäisenä rääkyville poikasilleen. Ok, niin ehkä on mutta vasta kun emo on osallistunut tuon mansikkamaan parituntisiin perkaustalkoisiin. Sitten tervetuloa vaan ruokapöytään.
Isäni aikanaan ryhtyi epätoivoisiin tekoihin marjavarkaiden kanssa: hän säilöi kiviä ikkunalaudalla ja hätyytteli ritsoilla rätkyjä. Epätoivoiseksi tuon yrityksen tekee sen tehokkuus. Nolla. Onhan noita kaikkia konsteja, peläteistä verkkoihin ja helistimiin. Mutta nyt käytin luonnontieteellisen tutkimuksen ja ekoviljelyoppien uusinta yhdistelmä. Maalasin pari kourallista mansikan kokoisia kiviä punaisiksi ja ripottelin taimien sekaan. Raakku- ja rätkyressukat iskevät kiinni noihin mehevältä näyttäviin saaliisiin. Juoni on tietysti se, että kivet pitää asetella ennen kuin linnut luulevat siellä olevan muutakin syötävää. Sitten pitää vain uskoa Darwinia: kyllä siivekkäätkin oppivat. Ja saas nähdä josko muutaman varissukupolven jälkeen on erikoistunut populaatio, joka saa elinvoimansa siitä, että osaa välttää Eskolan hirviömansikkamaata. Sitä odotellessa.
Mutta uskokaa tai älkää, tätä kirjoittaessani kuului ulkoa tutunoloista rääkynää. Ja kun ryntäsin katsomaan, niin siellähän se raakkukaveri temmelsi – naapurin puolella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti