Kaikki koirani

Aina välillä tulee aika vähän muistella, tänään on sellainen aika. Kertoa koirista, etenkin yhdestä niistä.

Aloitetaanpa otsikosta: se on täysin pielessä. Eihän minulla ole koskaan ollut yhtään koiraa, kaikki samassa huushollissa kanssani luuhanneet dogit ovat olleet virallisesti muiden. Omistus- huolto- ja muu suhteeni niihin on ollut sekalainen.

Koira 1 

Tämä ensimmäinen versio ilmestyi perheeseemme kun olin jotain hyvin vähän vuosia vanha. Eräs perheenjäsen löysi sen bussipysäkiltä. Joku täti oli ollut viemässä teuraaksi tai jotain sellaista ja sai täti päähänsä kysyä että eikös kukaan tytöistä sattuisi koiraa tarvitsemaan. Ja joku tytöistä tietysti sai päähänsä että totta kai, pitäähän perheessä koira olla ja eihän nyt tuollaista voi lopetettavaksi viedä. Myöhemmin en enää ihmetellyt miksi täti oli alkuperäiseen ratkaisuunsa päätynyt. 


Koira ykkösestä jäi mieleen lähinnä mummomme naapureiden puhelinsoitot. Niitä saattoi alkaa odottelemaan noin 45 minuuttia sen jälkeen kun sankari oli päässyt karkuun kotoamme. Kerronpa tarkemmin. Mummo oli joskus vierailun aikana erehtynyt antamaan turrellemme jotain herkkuja ja tuo koirien Einstein päätteli saman tapahtuvan jokaisen vierailun aikana. Se siis pinkaisi tilaisuuden tullen tuollaiset kymmenisen kilometriä Karhulan toiselta puolen toiselle puolelle. Ja koskapa mummomme oli päivät töissä, asettui hurtta rappujen eteen ulvomaan. Ei siis vain haukkumaan vaan ulvomaan. Eiväthän naapurit Reitsaaressa varsinaisesti serenadeista ilahtuneet joten ilmiantoivat karkulaisen melko pian. Sitten odoteltiin, että saatiin auto eli isä töistä paikalle ja koira kotiin. Hetken sopii miettiä että kuinka kummassa nuo eläimet oikein suunnistavat, että löytävät mummolaan? Toki Sunilan haju vähän jeesasi mutta ei sekään ihan perille johtanut.

En nyt aivan muista mikä vika Turressa oli ettei se kenenkään luottamusta herättänyt. Ei se ketään purrut, haukkui ehkä. Jotenkin sitä vaan pidettiin vähän luonnevikaisena, totta tai ei. Melko varhain päivänsä sitten taisivat päättyä muutoin kuin luonnollisesti. 

Koira 2

Tämä toinenkin tapaus oli kai jonkinlainen pelastus, minne lie olisi joutunut sekarotuinen jalokoiran pentu ilman äskeisenkin koiran pelastajan toimia. No meillehän se tämäkin päätyi. Olin siis vähän tuon ekan koiran aikoja vanhempi, eli yli 10. Tämä versio sai nimekseen Tellu. Rakensin sille oikein koirankopin, uskokaa tai älkää. Kopin kylkeen maalasin nimeksi "Lucy" -olinhan Jaska Jokuseni lukenut.

Koira 2 oli aika monessa suhteessa normaalimpi kuin edeltäjänsä. Paitsi että se oli narttu ja tykkäsi tehdä pentuja. Oli siis valeraskaana aika usein, puuhasi mukamas-pesää jonnekin nurkkaan säännöllisesti. Kerran taas oli samoissa puuhissa eteisessä kun oltiin aamiaispöydässä. Joku ihmettelemään, että on koira sen verran höynähtänyt ikääntyessään että jo kitiseekin kuin pennut. Mentiin varmuudeksi tarkistamaan tilanne ja siellä taisi olla noin neljäs tai viides pentu tulossa. No, kaikki meni kaupaksi, ei siinä mitään, terveitä sekarotuisia.

Koira 3

"Meille ei sitten koskaan oteta koiraa", versio 1. En ole ihan varma pelastettiinko tätä pentua mistään mutta pyytämättäni sekin taisi samaan huusholliin kanssani päätyä, tällä kertaa jälkikasvumme roudaamana. Ihan rotukoira oli. Vaikutti kaikin puolin mukavalta noutajalta, aiempiin verrattuna normaali tapaus. Paitsi ei sitten ollutkaan. Alkoi olla aina vaan väsyneempi ja väsyikin lopullisesti sitten jo 2 vuoden iässä: rotaukoiravikoja tai ei, sisäelimet ei olleet ihan kunnossa.

Koira 4

"Meille ei sitten koskaan koiraa", versio 2. Tällä kertaa sitä ei tuonnut kukaan, käytiin itse hakemassa. Kasvattajalle oli jäänyt yksi jäljelle, sitä ei kukaan ollut huomannut kyyristelemässä aitauksen nurkassa peloissaan. Oikeampi termi on "varovaisen epäluuloisena".

Tämä koira ei ollut insinöörikoira, se osoittautui "varovaisen epäluuloiseksi" mm. seuraavia tekniikoita kohtaan:
- Pölynimurit. Aivan erityinen epäluulo, jonka luulin vähenevän kun kuulo aikanaan heikkeni. Ilmeisesti epäilyttävää ei sitten ollutkaan meteli vaan joku - no, joku muu.
- Autot. Ensi kertoja liikennevaloissa pelkäsin poliisin pidättävän meidät etupenkkiläiset epäsiveellisestä käytöksestä. Koira se vain takapenkillä vähän läähätti kauhuissaan niin että auto tärisi samassa tahdissa.
- Junat. Oikeasti, kyllä koira voi kiertää ympyrää puolen neliön lattiatilassa koko yöjunamatkan Kolariin.
- Kuumailmapallot. Joku niistä erehtyi kerran puhaltelemaan lieskoja talomme kohdalla ja silloin tunnollisesta kotipihalla viihtyvästä noutajastamme tuli noudettava. Lähipiirin voimin noudeltiin ympäri Nökää koko ilta kunnes tuo lampsi muina koirina pihalle. Oli todennut pallojen laskeutuneen muualle, fiksu koira (not?).

Veneet on kivoja, älä taas selitä!

 - Veneet. Ullakko on täynnä erilaisia keksintöjä ja kulkusiltoja, joilla epäluuloista koiramme yritettiin saada kammettua veneeseen. Myytiin sitten vene. Tarttisko joku muuten turkkipellistä tehtyä kokoonpantavaa lankonkia, oli kallis, nyt saa halvalla.





Mutta vaikkei tuo koira veneistä piitannut niin vedestä sitäkin paremmin. Noutajan vaistot kertovat niille että vesi on uimista ja risujen noutoa varten, ruoka on syömistä varten. Noiden toimien välillä nukutaan, heilutetaan häntää ja ollaan kaikkien kavereita. Sitä tuo koira 4 oli, kaikkien paras kaveri. Ikikaveriksi koiramme kanssa pääsi suorittamalla ystävyysriitin, se menee näin: rapsuta pari sekuntia korvan takaa. Kohta tietysti huomasit tehneesi virheen, se kuono ei häviä polveltasi vaikka rapsutat toiset pari sekuntia. Tai minuuttia.

Emäntänsä hoiti koiraa nro 4 erinomaisen hienosti. Sen ansiosta tuo pysyi kunnossa ja pirteänä liki 14 vuotta, viimeisen vuoden vähäisesti kuulevana. Sellainen ongelma kuulonmenetykseen liittyy, että joskus huomaa pitkään keskustelevansa koiran kanssa henkeviä ihan vanhaan malliin. Pohditaan maailmanpolitiikkaa ja Messin pelikuntoa. Kunnes sitten muistaa ettei se mitään kuule, turha sille on analysoida. Toisaalta, yhtä viisaan näköisenä tuo seurasi edelleen, varmaan luki ajatuksia. Fiksu koira.

Mutta eihän edes Iines ikuisesti elä. Tiistaina 22.7.2014 se vietiin viimeisen kerran eläinlääkärille, tällä kertaa ei enää paranemista varten. Viime aikoina se ei enää jaksanut hirveästi köyttä vetää eteisen matolla. Mutta nyt tuntuu silti oudolta ensi kertaa melkein 14 vuoteen avata ulko-ovi ilman että kukaan seisoo köysi hampaissa häntä viuhuen vastassa. Ei kivaa. Yhtään.

Iines, 10.2000 - 22.7.2014