Matelijat karkuteillä

Oli tänään traaginen pikku-uutinen Hesarissa: kotieläin karkasi. Petteri-kilpikonna oli lähtenyt Tuusulassa vähän katselemaan maailmaa. Sitä vaan ihmettelen, että oliko nyt ihan varmasti valtakunnan ykkösaviisin kolmen palstan arvoinen juttu? Ja myös että miksen itse tuollaista huippulööppiä ole aikanaan keksinyt tarjoilla? 

Kerronpa tarkemmin kuinka muka.

Aloitetaan alusta, pitkältä historiasta. Isäni oli suoraa salakuljettajan jälkeläispolvea, ulkosaarelaisia siis. Omalta isältään perinteen saaneena tai muuten vaan oppineena hän toi aikanaan maailmalla seilatessaan kaikenlaisia hyödykkeitä, jopa nestemäistä salakuljetusainetta vaarallisempia: säännösteltyä kahvia, televisioita ja mitä kaikkea. Normaaleja merimiesten tuliaisia, mutta kauppasäännöstellyssä maassamme sodan jälkeen kansantaloutta vaarallisesti järkyttävää kamaa.

Alamme lähestyä tarinan aihetta. Nimittäin kilpikonnia ei myöskään maahamme saanut tuoda, ei ainakaan 1960-luvulla, jolloin isä kävi vielä ns. vikaeeraamassa eli tekemässä perämiehenä lomantuurauskeikkoja Finnlinesin laivoilla. Yhdeltä sellaiselta meille ilmestyi pari lemmikkiä: Nikke ja Nakke. Kaverukset olivat siis salakuljetettuja kilpikonnia, toinen pienenpieni ja toinen paljon isompi. Hassuja veikkoja ja helppoja lemmikkejä. Tykkäsivät kun niitä rapsutti leuan alta mutta suuhun ei kannattanut sormen joutua, leuat oli aikamoisen vahvat. Rouskuttivat salaattia niin paljon kuin eteen jaksoi kantaa mutta sitten piti toki olla valmis kantamaan jätöksiä poispäin. Ei siis sisäsiistejä mutta se ei ollut noiden veijareiden kanssa se suurin haaste. Ne nimittäin olivat varsinaisia karkureita, eläinmaailman Papilloneja. Eli tuon aikakauden Petteri -konnia. Sisätiloissa ne hakeutuivat piiloon kaikkiin mahdottomiin paikkoihin, mattojen alle, nurkkiin, mihin tahansa rojujen taakse (no, rojujahan meillä ei toki ollut).

Mutta ulkona nuo veljekset olivat aivan pitelemättömiä, kauhea vauhti päällä jonnekin menossa koko ajan kun eivät nukkuneet (jota ne toki myös touhusi aika lailla). Rakennettiin avuksi metalliverkosta aitaus mutta eihän se mitään auttanut, sen altahan pääsi helposti. Ja taas etsimään pihan nurkista, jostain ne löytyi. Jonka jälkeen kaivettiin aitaa syvemmälle maahan. Jolloin Nikke ja Nakke, nuo modernit Monte Criston kreivit, kaivoivat myös nurmikkoa vähän syvemmälle. Kunnes sitten niitä ei enää heti löytynytkään mistään.

Tässä vaiheessa tilanne olisi ehkä ollut pelastettavissa, jos meille olisi kotiin tullut Hesari ja olisimme älynneet teettää sinne etsintäkuulutusuutisen - olisimme siis tuohon mennessä saaneet monta skuuppia ja some-viraalia aikaiseksi. Mutta ei. NikkeNakkea ei löytynyt, ei ainakaan ehjinä kilpikonnina. Jonkin ajan kuluttua kylläkin löytyi pienempi säpäleisenä kilpparina: oli ressukka jäänyt naapurin ruohonleikkurin alle ja palautui kotiin noin 150 palasena. Ja isompi (olkoon se nyt vaikka Nakke) koki yhtä tylyn kohtalon, sen valkoiseksi käynyt kilpi löytyi jostain naapuruston kolosta seuraavana keväänä. Ei pärjännyt etelän eläin Suomen talvessa, ei.

Kaksi asiaa nyt vähän harmittaa, se toinen vasta nyt. Siis tuo että emme osanneet napata sitä omaa tähtihetkeä paikallilehdissä. Se toinen harmin aihe on arkisempi mutta sitä suuremman trauman tuottanut, koskapa sen muistan tarkasti vielä nytkin. Kirjoitin nimittäin aiheesta kansakoulussa aineen, jossa kerroin myös Niken kovan kohtalon sähkömoottoriruohonleikkuukoneen alla. Okei, itsekin vähän mietiskelin että tulipa sanahirviö, mutta minkäs aloittelevana sanataiturina teit, en keksinyt mistä kohtaa tuon olisi voinut osiksi jakaa. Mutta opettajapa ei arvostanut tarinani draaman kaarta, keskittyi ympyröimään punakynällä tuon "sähkökäyttöisen ruohonleikkurin" (okei, nyt osasin). Ei tuollaisia sanoja, kiitos, totesi opettaja! Päätin, että siitä alkaen kirjoitan vain virheettömiä yhdys sanoja.

Olen nyt oppinut myös toisen läksyni. Tuokaa vaan minulle vaikkapa kissanne hoitoon, osaan nyt järkätä ne mediasirkuksen keskiöön!