Vihaan voikukkia.
Mitenkäs tällaisesta aiheesta voi muka kirjoittaa jotain, edes blogin. Minäpä kerron: helposti. Olisin voittanut kansakoulun raittiuskilpakirjoitukset mennen tullen jos olisi saanut viinan paheiden sijaan valita aiheeksi ”Miten voikukkien kanssa taistelu ajaa perheenisämme turmiolan tielle”. Ylioppilaskirjoituksesta olisi tullut täysiä hipovat pisteet kun vaan olisi saanut kertoa aiheesta ”Voikukat – yhteiskuntamme loinen vai keskeinen osa perusinfrastruktuuriamme?”. Näkökulma esseessäni olisi kallistunut edelliseen vaihtoehtoon.
Nimittäin voikukat ovat maailmassa tasan yhtä tarpeellisia kuin hyttyset ja kyykäärmeet. Jos siis asteikon toisessa päässä hyvyydessä (hyvyyspistemäärällä 100) ovat Barcelonan matsit, Newcastle Brown Ale ja kunnon avaus ykkösväylällä niin siinä toisessa päässä ovat nuo kolme ensin mainittua pistemäärällä miinus ääretön.
Eilen näytti pihanurmi taas – no, voikukkapellolta. Ajattelin, että nyt ne sitten nitistetään, tällä kertaa ei pelkästään ruohonleikkurilla vaan myös muilla konstein. Unohdin jälleen kerran, että niin olin luullut ennenkin. Mm. pari vuotta sitten kun Fiskars toi mullistavan juurienkiskontavehkeen markkinoille. Se kesti kaksi päivää ja olihan se hauskaa niin kauan kuin kesti. Mutta ei Fiskars niille juurille oikeastaan mitään voinut. Kaikista niistä jäi pätkä maahan kyttäämään seuraa kesää. Ja sitten vempain kohtasi emojättituplajuuren ja hajosi. Tuon siis unohdin ja päätin tänään ensin tuhota varret viikatteella ennen kuin leikkaan loput leikkurilla. Niin, helppo se nyt on virnistellä mutta silloin se tuntui ihan hyvältä ajatukselta.
Nyt on sitten roska-astia täynnä voikukkia ja piha täynnä – tiedätte kyllä mitä.
Vihaan voikukkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti