Silloin tällöin tulee aamuruuhkassa kokeneeksi arkipäivän inhoreaktion. Näin se menee: autosi seisoskelee punaisten jonossa ja juuri sekunnin murto-osaa ennen kuin takana olevan kanssakärsijän torvi soi, havahdut hereille ja huomaat, että kaista edessä on tyhjä kymmeniä metrejä eteenpäin. Se on merkillisen herättävä tunne, adrenaliinit pelissä saman tien vaikkei missään ole vaaran hiventä. Ehkä se on torventörähdyksen ennakoitu kaiku korvakäytävissä? Tai kiusallinen pikkuhäpeän tunne: minäkö tässä muka ruuhkaa teen, pösilöt ja juntithan vain jonoa seisottelee?
Ei hätää, tähän on konsteja. Joku vähemmän innovatiivinen avustaja voisi ehdottaa liian suoraviivaista ratkaisua: ”Käy ajoissa nukkumaan, olet virkkuna aamulla”. Huooh. Tuollaista voi kuvitella niiden suusta
a) joita ei kiinnosta Barcelonan loppuillan matsi tai
b) joilla ei ole 25 katsomatonta leffaa ja 15 suosikkisarjan jaksoa Elisa-viihteen tai oman kovalevyn varastossa tai
c) joilla ei ole 5 keskeneräistä kirjaa yöpöydällä ynnä kaikki ne 5 miljoonaa kirjaa, jotka vielä pitäisi ehtiä lukemaan.
Tuo proaktiivisen toiminnan optio on siis pois pelattu, jotain pitää keksiä silloin kun on tilanne päällä. Toistaiseksi parasta, mitä olen onnistunut kehittelemään ongelmaan, on seuraava. Kun jono pysähtyy valoihin, en sulje silmiä kokonaan, en siis vaivu täysin torkuksiin. Silmiä voi pitää hiuksenhienosti raollaan, niin että näkee edellä olevan jarruvalot tai parhaassa tapauksessa liikennevalot. Joka tapauksessa jotain punaista pitää häälyä tietoisuuden rajamailla. Kun tuo häälyvä punainen häviää, on kaksi vaihtoehtoa: olen nukahtanut eli hävinnyt tämän erän tai sitten edellä ajava on nostanut käpälän jarrulta ja on lähdössä, minun on aika tehdä samoin. Taas sai levätyksi 30 sekuntia, avanti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti