Kerronpa miten aito pessimisti eli suomalaisen jalkapallon ystävä katselee jalkapalloa, esimerkiksi ottelua jossa urheat poikamme kohtaavat maailmankaikkeuden hidalgot (tiedättehän: SEKÄ maailman- ETTÄ Euroopan mestarit). Näin se menee: ota kunnon vakuutus. Tällä kertaa se tarkoitti kaikkien Veikkauksen tilillä olevien kolikoiden panostamista tulokseen 2-0. Siis Espanjan hyväksi, ei Suomen. Vaikka todennäköisin tulos kuulemma olisi ollut 3-0 niin tuossa kahdessa maalissa oli kunnon voittokerroin. Parempi kerroin olisi tietysti ollut 1-0:ssa mutta nyt ei ottelun katsominen pilaannu heti kun Espanja tekee maalin ja kohta toisen. Ja 2-0:aa voi vielä pitää ihan ok tuloksena, olla siinä suhteessa ihan tyytyväinen samalla kun käyttää loppuillan veikkausvoittojen laskemiseen. No, kävi katalasti, siitäs sain.
Pelin kulkuhan oli kovasti kiintoisaa. Normaaliin jalkapallo-otteluun sen yhdisti se, että säännöt olivat samat, kentällä oli oikea määrä pelaajia ja peliä pelattiin noin 90 minuuttia. Alussa pohdittiin että millähän hyökkäysmuodostelmalla Suomi lähtee. Ööö, ”hyökkäys”, mikä se on? Sen verran kenttäjärjestyksestä selvisi, että tuo kuuluisa joulukuusi 4-3-2-1 oli muutettu vuoristomännyksi eli noin suunnilleen 4-6 tai 5-5, joskus jopa rohkeimmillaan 4-5-1. Yritin muuten etsiä jalkapallon taktiikkahistorian kirjasta, kuka on ennen pelannut jollain lailla näitä Suomen yhdistelmiä muistuttavilla tavoilla. No, löytyi yksi samoilla luvuilla mutta se oli toisin päin: Puskasin johdolla Unkari pelasi vuonna 1953 suunnilleen muodostelmalla 1-4-5 (välillä 1-5-4).
Mutta voi rähmän käpälä, kuinka huonosti osaavat pelata tämän tunnetun kosmoksemme ylivoimaisimmat pallonpyörittäjät? Käsittämätöntä pään mäntyyn puskemista, aina oli yhtä tekniikkataituria vastassa kaksi pohjoismaalaista. Ja pakko sanoa, kaikkien aikojen kurinalaisinta suomalaispelaamista, puolustus tottelee Moisanderia kuin kone. Jos kyseessä olisi mikä tahansa muu joukkue kuin Suomi niin pelin sanottaisiin olevan jalkapallon irvikuvaa mutta nythän se on taktinen riemuvoitto ja taistelunhengen ruumiillistuma.
Toisella jaksolla tuli esiin Suomi-realismini vahvuudet. Linnunradan kuninkaalliset onnistuivat räkäpuskussa mutta pessimistin kannaltahan tilanne on mainio. Nyt jos tekevät kohta toisen niin tilille ropisee ja jos sattuisi käymään toisin päin niin mikäs sen mukavampaa, sitten vasta jännää olisi. Okei, tiedetään, järjetön ajatus tuo jälkimmäinen. Pitäisi ensin saada pallo yli puolen kentän.
Ja sitten, vedonlyöjän ilta paranee. A. tarjoaa nojatuolin pohjalta vedon, josta ei voi kieltäytyä: noin kertoimella 100 (vai oliko se 1000) Suomen voiton puolesta. Tulisi ainakin Veikkaukselle menetetyt rahat takaisin. Mutta no-voi-pyhä-jysäys ja herra-hyväst-siunakkoon ja voi-hevosen-p**e. Suomi saa pallon yli keskiviivan ja eikös saman tien maaliin asti!
A. alkaa suunnitella mitä tekee seuraavana päivänä tuhannella eurollaan. Lisäaika, näyttää jo kaikkein mahdottominkin mahdolliselta kun valkopaidat saavat toisen kerran pallon hyökkäysalueelle. On silmänräpäys aikaa lohduttautua, että pysyyhän se tonni kuitenkin omassa perheessä, ei se varmaan ihan hulluuksiin sitä tuhlaa, säästäväinen nainen. Onnekseni Hetemaj’lla taisi olla hapot isoissa jalkalihaksissa koko matsin raatamisen jälkeen.
Lopulta rahaa meni muutamia euroja mutta haittasiko tuo nyt mitään. Opetus kaikille: kunnon vakuutus kannattaa silti aina, siltä varalta että Suomi ei aina voittaisikaan.
Mutta se Espanja. Melkein kotisohvalla alkoi toivoa, että menettivät tuolla hengettömyydellään MM-kisapaikan. Oletteko muuten kuulleet sen vanhan espanjalaissanonnan vuosien takaa : ”on vaikeampaa hävitä Suomelle kuin voittaa maailmanmestaruus”. Eivät onnistuneet taaskaan, luuserit!
Jälkikirjoitus. Samalla kun kunnioitan Mixu Paatelaisen hienoa valmennusta, poimin katkelman puolustupelin historiakirjasta. 60-luvulla Italian sarjaa hallitsi sadistisen Herreran johtama Inter. Herreralla oli kaikki konstit käytössään. Tuomarit lahjottiin, vastustajat potkittiin rammaksi ja omat pelaajat doupattiin. Ja kun sekään ei vielä riittänyt niin viimeisenä epätoivoisena konstina otettiin käyttöön catenaccio –puolustus, se pahamaineinen kilpikonna. Hyvä että ollaan meillä menty suoraan tuon viimeisen hätäratkaisun kaltaiseen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti