Valmentamisesta ja vähän tavoitteistakin

Kasvatusrinki. Valmentaja varmistaa, että kaatunut tyttö oppii.

Ajankohtaista nyt: huonot valmentajat. Vai onko kyse sittenkin hyvästä valmentajasta? Jolla vaan on vähän huonoja tapoja ja joka on omien sanojensa mukaan hiukan temperamenttinen ja elää vahvasti tekemäänsä työtä? (HS 15.2.2020 juttu: ”Mirjami Penttinen: Olen impulsiivinen ihminen”). Keskustelu tuntuu kulkevan siinä, missä menee raja ja miten lapsia tai nuoria saa höykyttää menestyksen vuoksi. Varmaa asiassa taitaa olla vain se, että Hesarin ääninäytteen mukaista johtamistapaa ei ole Suomessakaan ihailtu enää 1930-luvun jälkeen, silloinkin kai vain armeijassamme. 

Mutta koskapa en ole synnitön, en heitä ensimmäistä kiveä - tai siis mitään kiveä, ensimmäiset on jo heitelty. Kerronpa miksi en eli teen pari tunnustusta.

Valmensin lapsia parin vuosikymmenen aikana, koripallon alkeita. Muita koristaitoja en osaakaan, alkeita vaan. Mukavaa oli, suurimmaksi osin, vaikkei maailmanmestaruuksista haaveiltu eikä menestystä juuri saavutettu, eipä juuri edes tavoiteltu. Mutta aina silloin tällöin nousee tuosta historiasta pari ikävää muistoa kummittelemaan. Kokeilen siis nyt vähenisivätkö kummitukset kun kirjaan niitä tähän.

Ensimmäinen liittyy menestyksen hakemiseen. Olimme perinteisellä Norrköpingin pääsiäismatkalla, sikäläisessä turnauksessa. Joukkue oli mukava ja pelasikin hyvin. Haasteena vain oli, että se oli vähän turhan iso, kaikki eivät mahtuneet edes pöytäkirjaan. Tein systeemin: jokainen huilii vuorollaan pelejä. Se toimi ihan hyvin, pääsimme loppuotteluun asti. Oli kova paikka varmaan kaikille niille, jotka eivät tuohon matsiin pöytäkirjaan päässeet. Mutta sitten tulee se musta hetki valmentajaurallani: peli oli tiukka ja joukkueella oli kerrankin mahdollista voittaa jotain, ensi kertaa tämän jengin historiassa. Pakollista peluutussääntöä ei ollut. Tähtipelaajammekin oli niin hermona, että huomasin häneltä jääneen aamiaisen väliin. Hermona oli kaiketi myös koutsi, muistan sählänneeni vesipullon kanssa ja kastelleeni paitani tiukan matsin tuoksinassa. Ja niin siinä kävi, että kaikkia penkillä olleita 12 pelaajaa en ehtinyt/muistanut tai muuten vaan tullut peluuttaneeksi. Voitimme pelin, kaikki olivat riemuissaan. Luulisin, että myös ne, jotka eivät finaalissa pelanneet, toivoisin niin - ainakin olen niin ajatellut niin 25 vuotta, mutta silti aina vaan kaihertaa: näinkö joidenkin katseessa pettymystä tai peräti katkeruutta?

Toinen tuokiokuva. Ollaan taas jossain turnauksessa, siihen kuuluu tällä kertaa myös taitokisa. Yksi pojista vähän epäonnistuu layupissa, jonka jälkeen pitäisi vielä juosta täysillä toiseen päähän. Harmistuksissaan poika ei juokse. Jolloin koutsi, minä siis, huutaa, ehkä jopa karjaisee (impulsiivisesti?): Juokse! Poika pelästyy ja juoksee maaliin. Kummallakaan ei ole hyvä olo.

Sattuihan noita tilanteita muitakin, jatkuvasti vaikkapa tällaisia: valmentaja tuskastuu, kääntyy seinää kohti ja kokeilee kumpi on kovempaa tekoa, koulun salin tiiliseinä vai valmentajan pää. Yleensä tasapeli. Tai kun koutsin koripallo paukahtaa lattiaan ja siitä lähes kattoon asti. Seuraavissa harkoissa kun pojat kuulevat pillin normaalia kovemman äänen, vähän levottomamman hetken jälkeen, toiminta pysähtyy ja yksi pojista kehottaa: ”Koitas lentääks pallo nyt kattoon asti!”. Ehkä ainakaan tuosta ei siis kenellekään traumaa jäänyt.

Ja vielä yksi muisto, ehkä ikävin, vaikka en siitä osaa itselleni syytä ottakaan. En tiedä miten olisin voinut sen estää paitsi organisoimalla uuden joukkueen huollon eli vanhempien vastuut paremmin. Valmensin viimeisintä varsinaista joukkuettani vähän toista vuotta. Kun olin jo lopettanut "urani", sain soiton yhdeltä isältä. Hänen poikansa oli luopunut koripallosta tultuaan kiusatuksi pukuhuoneessa, kiusaaminen oli tapahtunut minun aikanani, yhden pojan toimesta. En noihin aikoihin käynyt pukkarissa kuin vaihtamassa pikaisesti kengät mutta en myöskään mitenkään huolehtinut, että joku vanhemmista olisi katsonut poikien perään. En tiedä onko se mahdollista edes vai tuleeko tähän kohtaan se raja jossa voi sanoa: pojat on poikia, ei niitä pidä koko ajan vahtia. Yksi pojista siis kärsi ja hyvä harrastus jäi, mutta olen itseäni lohduttanut sillä että asia olisi isän pitänyt ottaa esiin heti. Tuollakin joukkueella oli muistini mukaan kiusaamattomuussäännöt, joukkueillani oli aina pelisäännöt kirjallisesti jaettuina ja läpi käytyinä.

 Voihan asian ilmaista toisinkin (HS 15.2., Mirjami Penttisen whatsapp-viesti): ”Omista asioista voi puhua, mutta joukkueen tommosista asioista, varsinkin jotka ovat vaikeita asioita, 

jotka yritetään saada selville, niistä ei kyllä puhuta ympäri ämpäri. Se ei ole sopivaa. Se ei kerta kaikkiaan ole sopivaa. Meidän täytyy saada sellainen olo, että meillä on ihana jengi, ja kaikki tytöt ovat ihania.” Kun muu tausta tuosta on tullut esiin, voi sanoa vain: surullista. Tiedän hyvin vanhasta kokemuksesta vain miten vaikeaa on olla poika, mutta miten vaikeaa onkaan olla ihana tyttö?

Tässä jupakassa ei ole kyse yhden valmentajan erikoisesta tyylistä ja 1930- luvun johtamistavasta, jota on helppo soveltaa itseään heikompiin, vielä kehitysvaiheessa oleviin nuoriin. Kyse on lasten ja nuorten vanhemmista, kilpaurheilun asenteista. Tältä se näyttää sivusta katsoen, tuo vanhempien asenne: ”Antaa palaa vaan, kunhan joukkueen menestys ei vaarannu, kohta on MM-kisat ja me vanhemmat olemme satsanneet tähän ihan v***sti”. 

Valitaan parempi hallitus, sillä se hoituu.