No nyt ne iski taas. Optimistit. Justiinsa kun olin saanut todistettua, että Olli Lindholmkin oikeasti vaan haluaa olla optimisti (ks. Olli, positiivisuus ja nuoriso) ja että murehtimisen murehtimatta jättäminen on itsensä pois sulkeva paradoksi, niin eiköhän Hesari kaivanut esiin vanhan vertailevan nunnatutkimuksen. Myönteiset nunnat elivät mokomat kielteisiä pidempään, vuosikausiakin. Yhtäkkiä piti taas alkaa aamulehden luvun jälkeen miettimään, että itse asiassa vaikka on maanantai, viikonloppuun alkuun on enää neljä yötä. Ja töihin lähtöön on vielä jopa 20 minuuttia, ei tässä mitään kiirettä vielä. Kun sen ajatuksen johdosta myöhästyy työpaikan viimeisestä hallipaikasta, pitää riemuita siitä, että puolivirallisia ja -villaisia ulkopaikkoja vielä on jäljellä: ei ne siellä piileksivät pulut nyt vielä näin aikaisin keväällä konepellille paskantele. Ja kun sitten huomaa, että olihan sisällä sittenkin vielä yksi paikka, pitää iloita siitä, että joku jälkeen tulevakin saa vielä paikan, jes. Siinä vaiheessa aamua se sitten aina iskee. Viimeksi se oli murehtimismurhe (ks Murehtimisia), nyt sitten onnellisuusstressi.
Pitääkö tässä alkaa opiskella myönteisyyttä ja onnellisuutta? Vai päteekö teoria vasta kun ryhtyy ensin nunnaksi, se voisi olla vaikeaa kun Suomi ei ole katolinen maa. Onneksi illalla luin jutun tarkemmin ja kuinkas ollakaan, professorin mukaan tieteellistä evidenssiä ei ole ainakaan siitä, että luonteen positiivista ominaisuutta voisi harjoittelulla kehittää. ”Ei tuollaisesta kuitenkaan varmasti haittaakaan ole”, toteaa haastateltu proffa. No on tuo harjoittelu sitten ainakin turvallisempaa kuin kunnon kohennus juoksemalla, siitä kun on takuuvarmasti haittaa: polvet menee mäsäksi. Ai hitto, siinä meni taas se positiivinen ajattelu, palaan arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti